Mistä puhun kun puhun juoksemisesta?

Aloitin nyt syksyllä suomen kielen ja kirjallisuuden sivuaineopinnot, joten on tullut luettua sen puolesta aika paljon kaikenlaisia kaunokirjallisia teoksia. Vanhan lukuharrastuksen herättyä jälleen henkiin päätinkin lukea jonkin juoksemiseen liittyvän kirjan. Päädyin monelle varmasti hyvinkin tuttuun teokseen: Haruki Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta -nimiseen omaelämänkerralliseen romaaniin. Kirja ei ollut kovin pitkä, mutten ahmaissut sitä kerralla vaan nautin sen pienissä osissa – fiilistelin ja pohdiskelin tarkkaan Murakamin nerokkaita ajatuksia juoksemisesta. Lueskelin siis kirjaa silloin tällöin muiden lukemisteni välissä ja merkkailin sivuja, jotka kolahtivat, palatakseni niihin myöhemmin.

Hyvän kirjan tunnistaa useista merkatuista sivuista 🙂

Murakami kirjoittaa kirjassaan pääasiassa juoksuharrastuksestaan mutta myös pohtii sen yhteyksiä kirjailijanuraansa. Hän valottaa lukijalle sitä, mistä juoksuharrastus sai alkunsa ja kuinka hän jäi lajiin koukkuun. Hän kuvailee juoksuun liittyviä asioita, jotka jokainen juoksija tietää. Murakami ei kerro vain juoksun ihanuudesta ja helppoudesta vaan myös sen kääntöpuolesta: niistä vaikeista hetkistä, joita juoksija kohtaa. Erityisesti näiden vaikeiden hetkien – sen, kun ei huvita lähteä lenkille tai kun maratonilla ei jalka nousekaan halutulla tavalla – kuvaaminen teki romaanista aidon ja helposti samastuttavan. Minuun Murakamin ajatukset kyllä osuivat ja upposivat. Päätinkin poimia kirjasta muutaman katkelman, jotka erityisesti pistivät miettimään:

Eräs maratoonari kertoi mantrasta, jonka hänen isoveljensä – myös juoksija – oli opettanut. Sitä mantraa hän oli alati mietiskellyt ruvettuaan harrastamaan juoksemista. Tässä se on: tuskaa ei voi välttää. Kärsimys on vapaaehtoista. Kuvitellaan että juokset ja alat ajatella: Sattuu, en kestä enää. Kipu on väistämätöntä todellisuutta, mutta juoksijasta itsestään riippuu, kestääkö hän sitä vielä vai ei. Tämä suurin piirtein kiteyttää maratonjuoksun ytimen. (s. 4)

Pain is inevitable. Suffering is optional. Tässä varmastikin Murakamilta eniten lainattu sitaatti juoksupiireissä – itse ainakin olin törmännyt tähän jo lukuisia kertoja ennen kirjan lukemista. Ja näinhän se on, (kestävyys)urheilun ydin tiivistettynä pariin lauseeseen. Jokainen maratonjuoksija tietää, ettei 42 kilometrin taittaminen ole helppoa. Tuska on nimenomaan väistämätöntä. Mutta olennaista on, valitseeko juoksija helpon vai vaikean tien: lopettaako leikin kesken vai taisteleeko läpi kärsimyksen. Juoksu on loppupeleissä niin henkinen laji. Niin älyttömän iso osa maratonistakin taivalletaan pään sisällä varsinaisen kisareitin sijaan.

Minulle juokseminen on sekä harjoittelua että vertauskuva. Juostessani päivästä toiseen kehitän itseäni, keräilen juoksukisoja, vähä vähältä korotan rimaa. Siksi minä ainakin ponnistelen jatkuvasti: nostan omaa tasoani. En ole suuri juoksija, millään muotoa. Olen tavallisella – tai ehkäpä pikemminkin keskinkertaisella – tasolla. Mutta se ei olekaan tärkeintä. Asian ydin on se, olenko kehittynyt eilisestä. Kestävyysjuoksussa ainoa vastustaja on minä itse, se joka minä ennen olin, se minun on voitettava. (s. 13)

Juoksussa parasta on se, että olet vastuussa itse itsellesi. Saat itse asettaa tavoitteesi ja kun saavutat ne, olet voittaja. Olet yltänyt tavoitteeseesi ja voittanut itsesi. Kellään tai millään muulla ei ole väliä. Jos juoksu taas menee pieleen, olet tulosvastuussa vain itsellesi. Tämä vapaus motivoi ainakin minua treenaamaan ja tekemään itsestäni vahvempaa ja nopeampaa juoksijaa päivä päivältä. Murakami tosin mainitsee tässä yhteydessä iän mukanaan tuoman haasteen: jossain vaiheessa ei voi enää tavoitella uusia ennätyksiä tai edes vanhojen juoksuvauhtien ylläpitämistä. Silloin haasteeksi muodostuu uusien tavoitteiden asettaminen ja sen hyväksyminen, että elinikäinen juoksija ei voi parantaa suorituksiaan ikuisesti. Se on yksinkertaisesti fyysisesti mahdotonta.

Epäonnistumiseeni on kolme syytä. Riittämättömästi harjoittelua. Riittämättömästi harjoittelua. Ja riittämättömästi harjoittelua. Siinä se, yhdellä lauseella. Ei tarpeeksi perustreeniä, enkä sen lisäksi saanut painoani kuriin. Olin kehittänyt huomaamattani pöyhkeän asenteen, jonka mukaan minulle riitti hyvään suoritukseen keskiverto harjoittelumäärä. Raja terveen itsevarmuuden ja epäterveen ylpeyden välillä on veteen piirretty viiva. (s. 55)

Murakami kertoo kirjassaan pariinkin otteeseen maratonista, jolla jotain on mennyt pieleen. Itse asiassa hän kuvaa näitä epäonnistuneita kisoja enemmän kuin niitä onnistuneita juoksujaan. Selkeä syy tähän on vaikeista kisoista oppiminen, mikä kehittää huomattavasti nappiin menneitä kisoja enemmän. Pystyn niin hyvin samastumaan Murakamin kokemuksiin näissä parissa vaikeassa kisassa. Ensinnäkin tajusin, että Münchenissä mulle kävi tismalleen samalla tavalla, kuin Murakamilla edellisessä sitaatissa. Yksinkertaisesti luulin yltäväni vuodentakaisiin tuloksiin keskinkertaisella treenillä – vuotta aikaisemmin olin treenannut huomattavasti kauemmin ja paremmin ja muutenkin paremmassa tikissä. Toisessa tarinassa, kirjan loppupuolella, Murakami kertoo, kuinka lähti tavoittelemaan tiettyä aikaa, mutta puolivälin jälkeen hänen vauhtinsa hiipui hiipumistaan ja viimeiset pari kilometriä oli lähestulkoon käveltävä pohjekrampin takia. Kuulostaa aivan tismalleen omalta maratoniltani Münchenissä. Ihanaa, kun joku on pukenut sanoiksi juuri ne samat tunteet, joita itse tunsin reilu kuukausi sitten.

Jopa nykyään mieleni käy maratonilla läpi täsmälleen saman prosessin. Kolmeenkymmeneen kilometriin saakka olen varma siitä, että saan hyvän ajan, mutta kolmenkymmenenviiden kilometrin jälkeen polttoaine loppuu ja alan hermostua kaikesta. Lopussa tunnen olevani auto jonka bensa on loppunut. Mutta heti päästyäni perille, vähän ajan kuluttua, minä unohdan kaiken tuskan ja kurjuuden ja alan jo suunnitella, miten juoksisin entistä paremman ajan seuraavissa kisoissa. On hupaisaa, että kaikki on vain vanhan toistoa, riippumatta siitä kuinka paljon kokemusta minulle on karttunut tai kuinka vanhaksi olen tullut.
Luullakseni tietynlaisilla prosesseilla ei voi olla muunnelmia. Jos on kerran pakko olla osa tätä prosessia, itseään voi muuttaa – tai ehkä vain vääristää – sinnikkäällä toistolla ja tehdä tästä prosessista oman persoonallisuuden osa.
Vau! (s. 68-69)

Tämän tunteen allekirjoittaa varmasti lähestulkoon jokainen maratonin juossut? Ainakin itse käyn läpi tuon saman ajatusprosessin joka kerta maratonilla. Neljänkympin lähestyessä päähän nousee aina ajatus siitä, etten juokse enää ikinä. Tuska alkaa käydä sietämättömäksi. Mutta maaliviivan ylittämisen tunnetta ei voita mikään. Ja jo viiden minuutin kuluttua maalin saavuttamisesta alkaa jo suunnitella uutta maratonia.

Se oli tietenkin tuskallista, ja oli aikoja jolloin halusin vain heittää pyyhkeen kehään. Mutta tuska tuntuu olevan tämänkaltaisen urheilun ennakkoehto. Jos tuskaa ei olisi, kuka ihme olisi valmis näkemään valtavasti vaivaa ja osallistumaan triathlonin tai maratonin kaltaiseen urheilulajiin, joka vaatii valtavaa ajan ja energian investoimista? Tismalleen tuskan tähden, tismalleen koska haluamme voittaa sen tuskan, jotta voimme tuntea prosessin myötä olevamme todella elossa – tai saadaksemme edes haihtuvan tuntemuksen siitä. Kokemuksen laatu ei perustu loppuaikaan tai sijoitukseen, vaan siihen, että lopultakin havahtuu tietoisuuteen itse toiminnan epävarmuuksista. Jos asiat nimittäin menevät hyvin. (s. 168)

Äskeisestä sitaatista pääsemmekin tähän: kaikki se tuska on todellakin lopputuloksen arvoista. Eihän maaliin pääseminen tuntuisi samalta, jos matka perille olisi ollut kaikin puolin helppo ja kivuton? Ja vaikeudet vahvistavat ja opettavat. Helpon juoksun tunnistaa vasta sitten, kun on tarponut tiensä läpi vaikean juoksun. Ja se kaikki motivoi jatkamaan tätä lajia, kehittymään ja ylittämään itsensä.

Murakami kirjoittaa yhdessä kappaleessaan myös elämänsä ensimmäisestä ultrajuoksukisasta, joka jollain tapaa muutti merkittävästi tämän suhdetta juoksuun. Itse en ole yli 42 kilometriä ikinä juossut, mutta Murakami kuvaa tuntemuksiaan sadan kilometrin kisasta niin tarkasti, että niihin on helppo eläytyä. Hän kertoo selvinneensä ultrajuoksusta kuvittelemallaan olevansa kone – sulkemalla kaikki tunteensa ulos tietoisuudestaan ja taistelemalla läpi fyysisen kivun. Murakami puhuu konkreettisen muurin läpi porautumisesta ja siitä, kuinka se muutti häntä. Ultrajuoksun jälkeen Murakamin innostus juoksua kohtaan ei enää ikinä palannut entiselleen, vaan hän alkoi etsiä uudenlaisia haasteita. Ikään kuin tuo sata kilometriä olisi täyttänyt Murakamin juoksumittarin lopullisesti ja kaikki olisi juoksun suhteen sen jälkeen saavutettu. Kirjailija itse kuvaa tätä tunnetta ”juoksijan bluesina” – tavallaan kyllä ymmärrän, että jonkinlainen juoksuun kyllästyminen saattaakin iskeä siinä vaiheessa, kun on juossut lähestulkoon joka ikinen päivä usean kymmenen vuoden ajan ilman minkäänlaista muuta treeniä.

Vaikka Murakamin juoksuinto ultran jälkeen hiipuukin, hän löytää uuden lajin, triathlonin, jonka haasteista myös kertoo kirjan loppupuolella. Oli mielenkiintoista lukea siitäkin, vaikkei itse triathlonia harrastakaan. Kaiken kaikkiaan romaanissa oli mielestäni rutkasti kohtia, jotka innostavat elinikäiseen juoksuharrastukseen ja motivoivat jatkamaan tätä lajia kaikista vaikeuksista huolimatta. Murakami on saanut monessa kohtaa puettua sanoiksi ne tunteet, joita juoksu itsessänikin herättää, ja tehnyt sen todella taitavasti 🙂

Oletko itse lukenut samaa romaania? Tai muita juoksuun/urheiluun liittyviä romaaneja? Mitä juoksukirjoja suosittelisit?

Mainokset

8 kommenttia artikkeliin ”Mistä puhun kun puhun juoksemisesta?

  1. Tästä olen kyllä kehuja kuullut, mutta lukematta on. Lainausten perusteella vaikuttaa hyvinkin kiinnostavalta. Täytyypä etsiä luettavaksi!

    Tykkää

  2. Olen lukenut ja oli kyllä kivaa luettavaa. Murakamin teksti oli helppoa ja selkeää ja ajatukset olivat osittain aika tuttuja. 🙂 Kivasti poimisit niitä parhaita paloja tähän tekstiisi.

    Toinen juoksuaiheinen kirja, jonka olen lukenut, on Ultramaratoonari. Siinä Dean Karnazes kertoo oman tarinansa ultrajuoksijana. Todella tempaava kirja myöskin 🙂

    Tykkää

    1. Hyvä jos poimin oikeat palat 🙂 Oon ihan samaa mieltä, sopivan helppo teksti ja oli myös helppo lukea osissa. Ei pudonnut kärryiltä vaikka kirja unohtui välillä viikoksi yöpöydän laatikkoon!

      Kiitti vinkistä, ehkä hankin sen käsiini seuraavaksi 🙂

      Tykkää

  3. Oon kuullu paljon kehuja tosta kirjasta, pitaa varmaan kans lukee jossain vaiheessa 🙂 Juoksuaiheisista kirjoista lemppareita Christopher McDougallin Born to Run ja sit Paula Radcliffen omaelamakerta. Luin ton Paulan kirjan tana vuonna ja vaikkei ite voi ihan samaistua tollaseen eliittiin ja maailmanennatysten rikkojaan ni kuitenkin aivan huikee kirja lukee! Talla hetkella kirjahyllyssa odottaa Scott Jurekin Eat & Run mista oon kans kuullu paljon hyvaa. Taytyy vaan vahentaa somettamista et ois enemman aikaa lukee 😀

    Tykkää

    1. Suosittelen! Jes kiitos paljon vinkeistä 🙂 Kuulostaa tosi hyviltä! Täytyypä pistää lukulistalle 😉 Ja joo sometus todellakin vie aikaa kirjoilta, nyt pitää ryhdistäytyä 😀

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s