Hyvä lenkki – vihdoinkin!

Olen eilisestä edelleenkin niin innoissani ja fiiliksissä, että päätin tulla kirjaamaan ajatuksiani lyhyesti tänne blogiin. Viime viikon lenkit olivat vielä melko lyhyitä eivätkä oikeastaan tuntuneet merkittävästi helpommalta kuin lenkit ennen rautakuuria. Maanantain ja tiistain otin aika iisisti, enkä olisi voinut aavistaa, että juoksutuntuma olisi keskiviikkoon mennessä kohentunut niin huomattavasti.

Pidin tauon opiskelusta ja lähdin aivan kevyelle lenkille. Tavoitteena oli hölkkäillä n. puolen tunnin juoksumatka Hietsuun ihailemaan auringonlaskua, kävellä siitä Kamppiin ja suunnata julkisilla kotiin. Pakkasin juoksurepun täyteen lämpimiä vaatteita, jotka voisin lenkin jälkeen vetää juoksukamojeni päälle.

Lähdin kevyttä vauhtia liikkeelle, Meilahden kautta kohti Hietaniemeä. Huomasin, etteivät sykkeet nousseetkaan ihan ekojen kilsojen aikana huippuunsa. Olin kuitenkin varma, että niin kävisi ennen pitkää, ja lenkki olisi pakko lopettaa puolen tunnin jälkeen. Yllätyksekseni sykkeet kuitenkin pysyttelivät pääasiassa alle 155 paikkeilla, vaikka juoksin ”jopa” alle 6 min/km tahtia. Puolen tunnin jälkeen päätin jatkaa juoksemista. Odotin jatkuvasti sitä hetkeä, kun henki ei enää kulje, sykkeet nousevat taivaisiin ja jalat eivät enää nouse. Mutta sitä ei ikinä tullutkaan.

Jatkoin sopivalta tuntuvaa vauhtia halki Lapinlahden ja Ruoholahden. Kännykästäni loppui akku Lapinlahdessa 40 minuutin juoksemisen jälkeen, joten musiikkiakaan ei ollut. En yleensä juokse ilman musiikkia, mutta nyt en edes huomannut sen poissaoloa. Keskityin vain juoksuun, siihen, miltä kropassani tuntui, kun se pääsi vihdoinkin eteenpäin niinkin vaivatta. Juoksu tuntui hyvältä. Muistin taas, miltä sen pitäisikin tuntua. Hymy nousi väkisin korviin. Ajattelin hyppääväni bussiin Kampissa, mutta jalat sen kun jatkoivat tasaista töpöttelyään eteenpäin. Seuraavaksi mietin hyppääväni bussiin rautatieasemalla, mutta jalat eivät yksinkertaisesti pysähtyneet. Jatkoin mukavaa vauhtia kotiin saakka. Ilman musiikkia, ilman sykemittarin kyttäämistä. Maisemista ja huikeasta auringonlaskusta nauttien. Omien ajatusten ympäröimänä. 80 minuuttia, 14,14 kilometriä keskisykkeellä 152. Sekä matka, syke että vauhti (5:40 min/km) löivät ällikällä – positiivisessa mielessä.

3129a (554x800)

Pysähdyinkin muutaman kerran matkan aikana (lähinnä ihastelemaan upeaa auringonlaskua!), mutta olisin varmaan selvinnyt ilman pysähdyksiäkin. Juoksu ei missään vaiheessa tuntunut niin vaikealta, että se olisi ollut pakko keskeyttää. Hölköttelin ylös jopa ylämäet, eikä vauhtini hiipunut niissä samalla tavalla kuin ennen. Olen jo pitkään vältellyt ylämäkiä, sillä niiden jälkeen sykkeeni hipovat pilviä ja tunnun pyörtyväni. Ennen anemiadiagnoosia luulin tämän johtuvan huonosta kunnosta. Nyt, pitkän kevyen treenijakson jälkeen, pystyinkin jatkamaan matkaa heti mäen huipulla ja sykkeeni pysyivät kohtuullisina – rautakuuri tehoaa! Uskomaton tunne.

Pakko myöntää, että kotona tuli pikku itku. Juoksu on niin pitkään tuntunut haastavalta, jo ennen maratonia. Monta kertaa lenkin jälkeen on meinannut tulla itku päinvastaisesta syystä: kun juoksu ei ole millään sujunut pitkistä lepojaksoista ja kehonhuollosta huolimatta. Olin jo unohtanut sen tunteen, kun juoksu on mukavaa. Kun voi juosta ilman vauhtitavoitteita ja keskittyä yksinkertaisesti siihen, miltä kropassa tuntuu. Ja eilen tuntui hyvältä. Ei liian raskaalta, muttei missään nimessä kevyeltäkään. Juuri sopivalta. Vaikken ihan vielä sillä entisellä tasolla olekaan, niin tämä lenkki enteilee hyvää. Vaikeuksissa ja vastoinkäymisissäkin on oikeastaan puolensa. Oppii taas arvostamaan juoksua eikä pidä sitä itsestäänselvyytenä. Oppii olemaan kiitollinen siitä, että ylipäätään pystyy juoksemaan. Vauhti tuntuu olevan ihan sivuseikka 🙂

Ennen rautakuuria olin todella epätoivoinen. Kunto tuntui olevan niin pohjalukemissa, etten uskonut ikinä pystyväni nostamaan sitä. Lenkit olivat aina väkinäisiä ja väsyttäviä. Vielä anemiadiagnoosin jälkeenkin olin skeptinen. Miten muka niinkin pieneltä tuntuva asia kuin rauta-arvot voisi vaikuttaa niin valtavasti ihan kaikkeen? Miten ”surkea kuntoni” ja ”heikot jalkani” voisivat parantua ja treenirytmini sekä vireystilani palautua joskus entiselleen ravintolisän avulla? Mutta pakko se on uskoa. Hemoglobiiniarvot vaikuttavat ihan kaikkeen. Eivät ne minulla varmastikaan vielä normaalilla tasolla ole, mutta eron huomaa selvästi. Eilinen lenkki oli mahtava, muttei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa. Odotellaan verikoetuloksia ja tehdään paluu treeneihin pikkuhiljaa. Toipumisvaihe siis jatkuu, mutta tunnelin päässä näkyy jo selvästi valoa.

Advertisements

7 kommenttia artikkeliin ”Hyvä lenkki – vihdoinkin!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s