Helsinki City Run 2016

Kuvan otti Laura Patrikainen

Täältä se tulee: kisaraportti lauantain Helsinki City Runilta! Tällä kertaa raportista tuli reitin suhteen melko yksityiskohtainen, sillä kerrankin tiesin tarkalleen, missä kohdassa milloinkin mentiin kartalla. Vähän erilaista verrattuna tuntemattomien suurkaupunkien samanlaisina toistuviin kortteleihin, joihin olen monella maratonillani tottunut. Oli oikeastaan hauskaa juosta tuttuja ja vaihtelevia reittejä. Reitistä lisää vielä raportin loppupuolella, mutta nyt kisa-aamun tunnelmien kautta varsinaiseen juoksuun! 🙂

Heräsin lauantaiaamuna yhdeksän aikoihin kehnojen yöunien jälkeen. Jännitin kisaa yllättävän paljon. HCR Street Teamin jäsenyydellä oli tähän varmasti vaikutusta. Tulevaa kisaa oli tullut hehkutettua ja nostettua esiin somessa niin paljon, että halusin kaiken menevän hyvin. Tavoitteekseni neljännelle puolikkaalleni olin siis asettanut ennätyksen ja mielellään 1:40 alittamisen. Vikan hetken taktiikkani oli yrittää pitää vauhti tasaisella vielä hieman tätäkin nopeampana – alle 4:40 min/km. Ylämäissä sallin vauhdin putoamisen. Lisää tavoitteistani ja fiiliksistäni ennen kisaa voit lukea täältä!

Haukkasin aamupalaksi tutun puuro+banaani-kombon. Seuraavat pari tuntia pyörin hermostuneena ympäri kämppää vailla ketään, jolle purkaa jännitystäni. Tein vikan hetken muutoksia soittolistaan, pähkäilin kisavaatteiden kanssa ja selasin Instagramia. Klo 12 söin vielä pienen annoksen riisiä ja tomaatti-kesäkurpitsa-kastiketta. Yhden aikaan jännitys yltyi jo niin kovaksi, että päätin lähteä ulos neljän seinän sisältä ja suunnata kävellen kisapaikalle.

Vauhtitien starttialueella vasta testailtiin mikrofonia ja musiikkia, kun saavuin paikalle. Sonerallakin oli niukasti ihmisiä. Tihkutti ja synkät pilvet enteilivät yhä rankempaa sadetta. Meille HCR Street Teamin jäsenille oli varattu Soneralta pukkari, josta löysinkin muita streetteamilaisia. Omaan starttiini oli vielä yli tunti, joten haukkasin banaanin ja istuin muiden seuraan jännäämään Suomen lätkämatsia. Sai ainakin ajatukset hetkeksi muualle.

Oli hyvä tulla pukkariin ajoissa. Sain purettua jännitystäni ja juteltua muiden kisaajien kanssa – ja käytyä kolmesti vessassa, ”just in case” 😀 Mietimme streetteamilaisten kanssa myös kisavaatetusta. Onneksi päädyin lopulta lyhythihaiseen t-paitaan ja 3/4-kompressiotrikoisiin, sillä ennustettua rankkasadetta ei ikinä tullutkaan. Suuntasimme Pian kanssa lähtöpaikalle Vauhtitielle, johon kuljettiin kätevästi Eltsun juoksutunnelin läpi. Starttiini oli enää viisi minuuttia, joten hyvästelin Pian, nappasin geelin ja hölkkäsin lähtökarsinaan – parinsadan metrin hölkkä jäikin alkulämmökseni 😀 Sää oli muuttunut aika ideaaliseksi: sade oli enää pientä tihkua ja ilma melko tyyni. Ei muuta kun musat korville ja fiilistelemään lähtötilannetta!

Kuvan otti Laura Patrikainen

Kisa alkoi tutuista asetelmista Vauhtitieltä Eläintarhan kentän vierestä, josta suunnattiin kohti Töölönlahtea. Ihmismassa lähti yllättävän sulavasti liikkeelle, ja pääsinkin heti alkuun ohittamaan monta juoksijaa. Löytyi taas kerran se vanha kunnon ohitteluvaihde, jonka aikana vauhti kiihtyy kiihtymistään eikä tunnu missään. Juoksun alku pitkin Töölönlahden vartta aina Musiikkitalolle saakka oli loivaa alamäkeä, joten annoin mennä aika reippaasti. Edes loivasti nouseva Baana ei hidastanut menoani, vaan kirmasin ekat kilometrit reilusti tavoitevauhtiani nopeammin. Nautin uudesta reitistä, joka kurvasikin Musiikkitalolta Baanalle ja siitä kohti Ruoholahtea. Myötätuuli siivitti juoksuani kauniin Ruoholahden rantoja pitkin. Viisi kilometriä suhahti ohi tuossa tuokiossa.

Kilometrit 1-5: 4:20 / 4:29 / 4:31 / 4:20 / 4:24 (keskivauhti: 4:25 min/km)

Kuvat Marathonfoton sivuilta

Vitosen jälkeen oli ensimmäinen tankkauspiste, jossa hörppäsin hiukan urheilujuomaa ja jatkoin matkaani. Länsiväylän alituksen jälkeen alusta muuttui hiekkatieksi ja hienoinen myötätuuli pieneksi vastatuuleksi. Ekan kerran piti pinnistellä, jotta vauhti pysyisi alle 4:40 min/km. Onneksi Hietsun hautausmaan kohdalla reitti kääntyi taas loivaksi alamäeksi – päästin taas jarrut irti ja annoin mennä. Loiva alamäki on itselleni ehdottomasti mieluisin profiili. Silloin yleensä ohitan paljon muita juoksijoita. Osaan ottaa alamäestä hyödyn irti: en jarruttele vaan todella juoksen mäet alas pitkillä, vahvoilla harppauksilla painovoiman avustamana.
Hietsussa oli mukava juosta, sillä ilma oli melko tyyni. Yritin pitää vauhdin mahdollisimman reippaana, sillä tiesin pitkän ylämäen alkavan 9 kilometrin jälkeen. Ajattelin menettäväni aikaa Paciuksenkadun mäessä, joten yritin kompensoida menetettyä aikaa jo valmiiksi pitämällä vauhdin alle tavoitteen. Paciuksenkadun ylämäki näkyi jo kaukaa. Osasin varautua tulevaan mäkeen henkisesti. Mäki olikin yllättäen melko helppo selätettävä ja juoksijat palkittiin sen jälkeen isolla alamäellä, jonka aikana sai vetää henkeä ja antaa painovoiman hoitaa taas homma. Kympin kohdalla pysähdyin pariksi sekunniksi hörppäämään taas urheilujuomaa ja jatkoin matkaa.
Kilometrit 6-10: 4:36 / 4:29 / 4:27 / 4:29 / 4:23 (keskivauhti: 4:29 min/km)

Alkuperäinen kartta täällä

Reitin puolivälissä kuulostelin kroppaani. Jaloissa tuntui ihan hyvältä, mutta yläselkäni vasemmalla puolella tuntui ikävä pisto. Ajoittain lihas tuntui lähestulkoon kramppaavan. Heiluttelin, ravistelin ja pyörittelin käsiäni sekä korjasin juoksuasentoani – yritin saada selän mahdollisimman rennoksi vauhtia pysäyttämättä. Jossain vaiheessa kipu vähän hellittikin. Juoksuasentoni on melko kumara ja ryhti painuu kasaan usein juuri ylämäessä, mikä oli varmaan tälläkin kertaa syypää selkäkipuun. Onneksi kipu ei yltynyt sen pahemmaksi.
Kympin jälkeen reitti kiersi Meilahden kautta Pikku-Huopalahteen ja pysyi melko tasaisena muutaman kilometrin, joten vauhtia oli suht helppo pitää yllä. Ensimmäiset nousut Paciuksenkadun jälkeen olivat Vihdintien ylittävä silta sekä pitkä mäki Ruskeasuon paikkeilla ennen Keskuspuistoon kaartamista. Rankan nousun seurauksena vauhtini painui ensimmäistä kertaa yli 4:40:n. Edessä oli enää kuuden kilometrin Keskuspuisto-osuus sekä kaartaminen loppusuoralle. Arvelin Keskuspuiston hiekkateineen olevan reitin raastavin osuus, mutten ollut lainkaan osannut odottaa sen todellista haastavuutta.
Kilometrit 11-15: 4:23 / 4:28 / 4:30 / 4:47 / 4:38 (keskivauhti: 4:33 min/km)

Kuvan otti Laura Patrikainen

15 kilometrin tankkauspiste oli pitkän ja loivan nousun jälkeen. Pysähdyin taas pariksi sekunniksi hörppäämään urheilujuomaa – tällä kertaa jalat nousun jäljiltä täristen. Mielessäni kummitteli 16 kilometrin paha nousu, joka oli merkitty erikseen karttaan ja josta meitä juoksijoita vielä alkujuonnossa ennen lähtllaukausta varoitettiin. Keskuspuisto-osuus oli jo ennen tätä pahamaineista nousua ollut mielestäni melko mäkinen, mutta 16 kilometrin mäkeä ei voinut olla huomaamatta. Kyseessä oli melko jyrkkä, pitkä ja mutkitteleva mäki. Pistin kaikki jäljellä olleet voimani peliin ja taistelin tieni väkisin huipulle saakka. Nousua seurasi taas onneksi alamäki, jossa annoin jälleen painovoiman tehdä tehtävänsä. Siitä alkoikin sitten varsinainen vuoristorata. Lyhyemmät ylä- ja alamäet seurasivat toisiaan. Pinnistin hampaat irvessä mäen päälle ja juoksin pitkällä askeleella alas. Ja uudestaan. Vauhtini painui väkisin hitaammaksi eikä syke enää laskenut alle 180:n. Jossain ylämäessä, n. 17-18 kilometrin kohdilla, joku katsoja reitin varrella huusi, että tämä on nyt viimeinen mäki. Siitä riemastuneena varauduin jo alamäkivoittoiseen loppuun, mutta ei. Meitä juoksijoita oli huijattu ja vuoristorata sen kun jatkui.
Kilometrit 16-20: 4:39 / 4:45 / 4:35 / 4:31 / 4:37 (keskivauhti: 4:37 min/km)

Kun 20 kilometriä tuli täyteen, kuulin jo musiikin ja maalikuulutukset Soneralta. Mäet eivät kuitenkaan loppuneet: vielä oli noustava mäki Auroransillalle ja kipitettävä sen yli. Olin kuitenkin jo niin lähellä maalia, että annoin palaa. Ohitin monta selkää vielä vikan kilometrin aikana ja pyyhälsin maaliin minkä jaloistani pääsin. Ihmeellistä, miten kovaan loppukiriin paukut taas riittivät. Viimeinen kilometri taittui aikaan 4:14 ja ”ripemetrit” (oman kelloni mukaan 275 m) 3:43 tahtia. Oman nimen kuuleminen maalisuoralla kannusti pinnistämään vielä vähän lisää. Tulipa taas vedettyä semmoinen loppukiri, että sykkeet pamahtivat vielä viime metreillä 195:en!
Kilometri 21 + 275 m: 4:14 / 3:43 min/km

Kuvan otti Laura Patrikainen

Maalissa en tälläkään kertaa katsonut ensimmäisenä kelloa. Tiesin kyllä rikkoneeni ennätykseni usealla minuutilla, muttei ajalla ollut niinkään väliä. Hetken vaan vedin henkeä ja fiilistelin maalin saavuttamista. Virallinen aika oli tullut viestillä kännykkääni: 1:35:37. Siis 7 minuuttia ja 35 sekuntia parannusta ennätykseeni. Keskivauhtini oli 4:32 min/km, keskisykkeeni 177 ja maksimisykkeeni 195. Ja mikä parasta, juoksu tuntui raskaasta reitistä huolimatta hyvältä ja lonkka lähes oireettomalta. Vaikka reitti yllätti lopussa rankkuudellaan, selvisin maaliin saakka melko hyvässä vauhdissa ja hyvinvoivana. Fiilis oli totta kai aivan käsittämätön!

Ensimmäisenä maalissa näin Lauran, joka toimi tällä kertaa kisakuvaajana juoksemisen sijaan. Laura tuli onnittelemaan ja nappaamaan pari maalikuvaa. Tuttu ihminen maalialueella, mitä ihmettä? Yleensä palloilen maalissa yksinäni kisatunnelmaa ja taittamaani matkaa itsekseni fiilistellen kunnes jossain vaiheessa sitten alan etsiä siskojani tai kavereitani katsomosta. Tällä kertaa kisan jälkeen siirryinkin HCR Street Teamin pukkariin, jossa kävin kaikessa rauhassa suihkussa ja saunassa, vaihdoin vaatteet ja rupattelin muiden streetteamilaisten kanssa. Tämän vuoden HCR oli juurikin ihmisten takia aivan erityinen. Maalissa ja pukkarissa tapasin ihmisiä, jotka jakoivat kanssani saman kokemuksen ja ymmärsivät jollain lailla juoksemani matkan arvon ja merkityksen. Osa ihmisistä oli tuttuja, osa tuntemattomia. Tunsin joka tapauksessa olevani osa yhtä suurta juoksuyhteisöä vahvemmin kuin ikinä ennen kisoissa. Fiilistelin kisoja ja muiden ihmisten saavutuksia vielä seuraavana päivänä selailemalla Instagramia ja Facebookia. Olipa mukava huomata, että suurimmalle osalle jäi tapahtumasta yhtä hyvä fiilis kuin itselleni.

Sitten vielä muutama sana tapahtumasta yleisesti. HCR:n järjestelyt olivat mielestäni taas erinomaiset. Ennen lähtöä juoksijat (ja jopa kannattajat?) saivat Sonera Stadiumin länsipäädystä kahvia, tankkauspisteillä tarjottiin vettä ja urheilujuomaa ja maalissa sai esim. pähkinäpussin, myslipatukan ja jogurttia. Uusittu reitti herätti ihmisissä paljon ristiriitaisiakin mielipiteitä. Osa tympääntyi Keskuspuiston mäkirumbaan, osa taas piti vaihtelevasta ja kauniista reitistä. Itse pidin muutoksista kovasti. Ennen reitti on kulkenut pidemmän matkaa Keskuspuistossa, joskin vähän tasaisempia teitä. Mielestäni tuo 6 km Keskuspuistossa oli juuri sopiva annos metsää. Oli mukavaa, kun reitti kulki muualtakin ja maisemat vaihtelivat paljon. Erityisesti pidin rantaosuudesta ja Baanasta! Ihmisiäkin olisi todennäköisesti kertynyt reitin kaupunkiosuuksille vähän enemmän, jos olisi ollut kauniimpi sää. Reitti oli siis omasta mielestäni ehdottomasti kauniimpi ja monipuolisempi kuin ennen, mutta ennätysjahtiin kannattaa suunnata tasaisemmalle reitille 😉 Tämä reitti oli sopivampi nautiskelukisaan!

Alkuperäinen kartta löytyy täältä

Kaiken kaikkiaan kulunut kevät osana HCR Street Teamia on ollut ihan supermahtava! Onneksi hain mukaan 🙂 Karoliinan ja Hillan olin tavannut jo etukäteen, mutta muiden joko somesta tuttujen tai täysin uusien ihmisten tapaaminen on ollut huippua. Olen tavannut monia juoksun ystäviä myös yhteislenkeillä. Nyt ihan harmittaa, että HCR on juostu ja täten myös HCR-porukan työt ainakin hetkeksi ohi. Mutta kuka tietää – ehkä tällä porukalla treenataankin seuraavaksi kohti Helsinki City Marathonia 😉

Kuvan otti Laura Patrikainen