Juosten Salosta Turkuun

1979c
Lauantaina siis toteutin lenkin, jota olin suunnitellut jo pidemmän aikaa: juoksin Salosta Turkuun. Olin valmistautunut lenkkiä varten treenaamalla vähän kevyemmin ja tankkaamalla reilusti. Lisää valmistautumisestani ja fiiliksistäni ennen lenkkiä voit lukea täältä.

Heräsin jo seitsemän aikoihin aamulla kovaan vatsakipuun. Vessakäynnin jälkeen sain nukuttua vielä tunnin verran, mutta vatsan kunto vähän mietitytti – olin syönyt edellisenä päivänä vähän mitä sattuu, joten tankkaus ei mennyt todellakaan kurinalaisesti ja herkkä vatsanihan kipeytyy lähestulkoon kaikesta. Maratonaamuna olisin ollut paniikissa, mutta nyt tiesin, ettei olisi mitään syytä stressata: lenkin oli tarkoitus olla mahdollisimman rauhallinen ja tarvittaessa voisin soittaa vaikka jonkun noukkimaan minut matkan varrelta, jos vatsa tai jokin muu paikka sanoisi itsensä irti.

1972

Söin reilua tuntia ennen lähtöäni kaurapuuroa ja banaanin ja join kupin kahvia sekä pari lasia vettä. En jättänyt ruualle hirveästi sulamisaikaa, sillä tiesin vauhtini olevan niin hidas, ettei täysi tunne vatsassa juuri haittaisi. Pakkasin juoksureppuuni kaksi pientä pulloa vettä, yhden pullon urheilujuomaa, muutamia geelejä, energiakarkkeja, hedelmäsosepusseja, energiapatukoita, Elovena-kaurapatukoita sekä banaania ja avokadoa minigrip-pusseihin paloiteltuna. Osan eväistä sulloin juoksuvyöhön, jottei heti tarvitsisi pysähtyä kaivamaan eväitä. Lenkin tarkoitus oli myös vähän testata, minkälaiset energianlähteet toimivat omalla kohdallani – siksi kokeilin yhtä sun toista.

1971

Päivästä oli luvattu lämmin ja aurinkoinen. Matkaan lähtiessäni, noin kymmenen aikoihin, aurinko oli vielä pilvien peitossa ja lämpöä oli n. 17 astetta. Melko napakka tuuli vielä vähän viilensi ilman tuntua, joten sää oli ihan hyvä juoksua ajatellen. Puin ylleni shortsit ja teknisen t-paidan. Pistin kännykästä soimaan Suomipopin Aamulypsyn podcastin kuluneelta viikolta ja lähdin matkaan.

1974

Maltoin pitää vauhtini alusta saakka melko matalana. Hieman alle 10 km/h vauhti tuntui alkuun itse asiassa tosi mukavalta. Matka kohti Turkua oli hyvin yksinkertainen: koko matka yhtä samaa suoraa 110-tietä aina Salon keskustasta Turun keskustaan saakka. Reitti ohitti ensimmäisenä Halikon. Jo neljän kilometrin kohdilla oli pakko päästä vessaan – aamun pari vesilasia kostautuivat sitten siinä 😀 Ei siinä mitään, päätin heittää pienen kiekan Wiurilan golf-kentän ympäri, jotta löysin suojaisan paikan tarpeilleni. Ikinä ei ole tarvinnut kisan aikana pitää pissataukoa, mikä myös osaltaan kertoo siitä, kuinka tärkeää on ajoittaa kisa-aamun tankkaus oikein: vatsan ja rakon pitää ehtiä tyhjenemään ennen starttia. Reissun ensimmäinen opetus opittu kantapään kautta 😉

1975

Wiurilasta matka jatkui Halikon maaseudun halki kohti Paimioa. Tunnin juoksun jälkeen aurinko tuli esiin ja ilmasta tuli ajoittain paahtavan kuuma. Onneksi tien vasen laita oli suurilta osin varjossa. Kuluneen viikon viimeinen Aamulypsy loppui, joten vaihdoin radion puolelle. Kun juoksee pitkään, on kivempi kuunnella välillä myös puhetta eikä pelkkää musiikkia.

14 kilometrin paikkeille saakka olin syönyt eväitä juoksuvyöltäni parinkymmenen minuutin välein: tässä vaiheessa vielä vain geelejä ja hedelmäsosetta. Oli aika kaivaa lisää sapuskaa ja vettä repusta, joten pidin pienen tauon. Repussa odotti reissun ensimmäinen ”katastrofi”: minigrip-pussini olivat auenneet ja koko reppu sisältöineen oli täynnä haisevaa, lämmintä avokado- ja banaanimössöä. Ei ehkä ihan fiksuin veto ottaa niitä banaaneja mukaan – etenkään repun pohjalle 😀 Söin banaaneista ja avokadoista sen, mitä pusseissa oli jäljellä, ja heitin loput menemään.

1977

Avokado ja banaani täyttivät sen verran hyvin, että otin seuraavat energianlähteet vasta puolen tunnin kuluttua. Olin juossut jo lähes puolimaratonin verran. Tähän saakka juoksu oli mennyt nopeasti ja tuntunut muuten ihan hyvältä, mutta polvissani tuntui ikävää kipua ja painetta. Yritin hypätä mahdollisimman usein pientareen puolelle, mutta usein pusikko tai oja alkoi heti asfaltin reunalta. Asfaltti oli selvä syypää kipuihin, sillä ne lieventyivät aina hiekalla. Ehkä en vaan ole nyt niin tottunut juoksemaan pitkää matkaa kovalla alustalla.

1978

Jossain 25 kilometrin paikkeilla pidin toisen kunnon stoppini. Matkaa oli jäljellä ”enää” alle 30 kilometriä, mikä ei tuntunut mahdottomalta. Edessä oli hitusen jyrkempi mäki ennen Paimion Nestettä. Vedin vähän henkeä, venyttelin ja tankkasin. Parin minuutin päästä jatkoin matkaa. Ylämäki taittuikin huomattavasti kevyemmin pikku tauon jälkeen.

1976

Olin asettanut Paimion Nesteen yhdeksi välietapikseni. Siihen saakka olen ajanut autolla lukuisia kertoja – lähestulkoon aina Turkuun matkatessani siirryn motarille vasta Paimion liittymästä. 110-tietä olen ajanut Turkuun saakka vain muutamia kertoja – en siis osannut tarkalleen arvioida tulevia mäkiä ja mutkia. Reittini ”toinen osio” alkoi todella pitkällä, loivalla alamäellä, joka johti varsinaiseen Paimioon. Alamäen lopussa oli huoltoasema, jolle päätin pysähtyä. Tämä oli reissuni pisin pysähdys, joka kesti reilut 5 minuuttia. Menin sisälle täyttämään juomapullot, sillä niin aurinkoisella säällä puoli litraa vettä ei riittänyt mihinkään. Liitin kännykkäni vara-akkuun, jotta pystyisin kuunnella musiikkia vielä loppumatkankin. Kuulostelin kroppaani. Ihan hyvältä tuntui. Vatsani oli täysin oireeton ja oloni virkeä – energiat olivat siis imeytyneet loistavasti. Jalkojani sen sijaan koski jo pahasti. Kivun huomasi aina pysähtyessä – liikkeessä se unohtui. Siispä jatkoin matkaa.

1979a

Paimio-stopin jälkeen matka sujui hetken aikaa vähän rattoisammin, mutta alkoi tuntua raskaalta melko pian. Olin jo puolivälin yli, mutta matkaa oli jäljellä vielä reilusti yli puolimaratonin verran. Ajatus tuntui puuduttavalta. Yritin jakaa loppupätkän osioihin: matka Piikkiön keskustaan, matka Kaarinan keskustaan ja lopulta matka Turkuun. Yritin bongata reitin varrelta tuttuja paikkoja: Piikkiö ja Kaarina ovat itselleni tuttuja futisvuosilta ja tunnistinkin monta tuttua kenttää ja huoltoasemaa tien varrelta. Seuraava kunnon pysähdykseni oli Piikkiön Hesen jälkeisellä bussipysäkillä. Siinä vaiheessa aurinko porotti ja olin hurjan janoinen. Kaivoin viimeisen vesipulloni ja jatkoin juoksua se kädessä. Jalkojen kipu oli vähän yltynyt.

1979b

Matka Piikkiöstä eteenpäin alkoi tuntua jo hyvin raskaalta. Irvistelin kivusta, joka alkoi tuntua jo juostessakin. Kipu tuntui selvimmin polvissa, mutta myös yleisesti jaloissa oli sellainen turta fiilis, mikä yleensä tulee vasta maalissa maratonin jälkeen. Nyt se iski varmaan pysähdysten takia. Tai sitten ylipäätään niin pitkän juoksuajan takia. 40 kilometrin kohdilla tosiaan tajusin, että tämähän on muuten pisin aika, jonka olen koskaan juossut. Huonoin maratonaikani on pari minuuttia alle neljän tunnin, joten yli neljää tuntia en ole koskaan juossut. Maratonin kohdalla pidin taas pienen hengähdystauon, venyttelin ja otin pari kävelyaskelta. Vielä 12 kilometriä. Tuntui ihan hurjalta määrältä. Pilkoin matkan päässäni kolmeen osaan: neljä kilometriä Kaarinaan, neljä kilometriä Turun rajalle ja neljä kilometriä keskustaan. Neljä kilometriä yksinään ei kuulostanut niin pahalta, joten sain jatkettua matkaa.

1979d

1979e

Kaarinan kohdalla matkaa oli jäljellä vielä kahdeksan kilometriä. Olin niin uupunut, että kävi jo mielessä soittaa kyyti Turkuun. Kisoissa ei ikinä tulisi mieleen luovuttaa, mutta tämä tilanne oli erilainen. Pelkäsin turhaan rikkovani polveni tai muut paikat – kisoissa maaliin on päästävä hinnalla millä hyvänsä, vaikka sitten pikku vaurioin. Kaarinan jälkeen tein kuitenkin päätöksen siitä, että juoksen loppuun vaikka väkisin. Turku-kyltin kohdalla oli enää viitisen kilometriä keskustaan. Liikennettä ja ihmisiä tuli lisää. Maisema vaihtui kaupunkimaisemmaksi. Pysähdyksetkin lisääntyivät liikennevalojen takia. Almost there!!

1979f

1979g

Ensimmäinen käännökseni n. 50 kilometriin oli Uudenmaankadulta Kaskentielle. Tiesin olevani jo hyvin lähellä. Melkein pistin jo kävelyksi siinä 52 kilometrin kohdalla, mutta taivalsin vielä väkisin viimeisen ylämäen huipulle ja sieltä alas. Näin jo Aurajoen ja sen varrelle kerääntyneen valtavan joukon ihmisiä, jotka olivat nauttimassa kauniista kesäpäivästä. En sopinut joukkoon. Nappasin äkkiä kuvan Aurajoesta ja jatkoin matkaa. Stockmannin kulmilla kellossani tuli täyteen 54 kilometriä. Pysähdyin ja kävelin viimeiset parisataa metriä siskoni asunnolle. Matkaan meni liikkeessä 5 h 25 minuuttia eli n. 6:01 min/km – tuntivauhti oli siis hieman alle kymmenen kilometrin. Matkan kokonaiskestoon pitää toki lisätä pysähdykset eli yhteensä n. parikymmentä minuuttia.

1979h

Päälimmäinen tunne lenkin jälkeen oli kipu. Energia oli imeytynyt sen verran hyvin, ettei heikotusta ollut lainkaan, mutta jalkani olivat todella kipeät. Kivun ja uupumuksen huomasi kunnolla vasta pysähdyksissä: kun hetken odotin Maijua avaamaan minulle rappunsa ovea, koko kroppani pakotti minut istumaan alas. Fiilis oli vähän samantapainen kuin kisojen jälkeen, mutta samalla todella erilainen. Helpotus siitä, että pääsin perille, mutta samalla jonkinlainen pettymys siitä, etten ollut saavuttanut mitään – ainakaan paperilla. Ja vauhtinikin oli ollut maratonvauhteihin verrattuna todella matala. Toisaalta keskisykkeenikin oli vain 145 ja pitkiä lenkkejä ei juuri ole takana. Koko kroppani oli lenkin jälkeen kipeä, mutta eri tavalla kuin maratonin jäljiltä. Illalla jalkojani todella särki, maratonin jälkeen kipu on ollut enemmänkin lihaskipua ja -kireyttä. Maratonin jälkeinen kipu on yleensä kestänyt useita päiviä, mutta tällä kertaa kipu hellitti jo parin päivän päästä. Juoksu sujui normaalisti jo kolme päivää lenkin jälkeen – maratonin jälkeen juoksusta ei olisi puhettakaan muutaman päivän sisällä. Maratonilla juoksuvauhti on sen verran kovempi, että kipukin on erilaista ja koko kropalla tuntuu kestävän kauemmin palautua.

1979i

Lauantain lenkin pohjalta en kyllä ryhtyisi ultrajuoksijaksi. Oli kiva haastaa ja voittaa itsensä – ja todennäköisesti ensi vuonna haastan taas uudelleen – mutta olihan tuo taival todella tuskainen. Ehkä yli 50 kilometriä tuntuisi mukavalta, jos siihen olisi treenannut vähän paremmin (eli juossut niitä pitkiä lenkkejä!), jos sää olisi viileämpi, jos maisemat olisivat vaihtelevampia ja jos juoksualusta olisi muu kuin asfaltti. Ehkä ensi vuonna pituusennätykset paukkuvatkin polkujuoksun parissa, kuka tietää 😉 Mutta onhan se ihan siistiä, että voi sanoa juokseneensa yhtä pitkää suoraa tietä pitkin Salosta Turkuun. Hullujen hommaa!

1979j

Mainokset

7 kommenttia artikkeliin ”Juosten Salosta Turkuun

  1. Hullujen hommaa todellakin, Katju!! 🙂 Nostan hattua!! Hyvin meni!
    Sellaista päänsisäistä taistelua se ultrajuoksu taitaa olla, varsinkin
    kun matkat pitenee! Pääsit varmasti fiilikseen mukaan! 😉

    Ensi vuonna jokin vaellusreitti ympäri, kenties? 😉

    t. Hanna / sporttaillaan.com

    Tykkää

    1. Kiitos Hanna! 🙂 No sitä se just oli, henkistä taistelua nimenomaan. Ja vielä vaikeampaa sitoutua päämäärään kun kyseessä oli omatoiminen lenkki eikä kisa 😀 Veikkaan, että se voisi olla ensi vuodelle ihan hyvä suunnitelma 😉

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s