Salaisuus nimeltä syömishäiriö

Tuon vihdoin julki salaisuuden, jota olen pitänyt sisälläni jo neljä ja puoli vuotta, mutta jonka tiedostin vasta viime syksynä. Neljä ja puoli vuotta sitten elämääni asteli syömishäiriö. Syömishäiriöni alkoi anorektisesti, muuttui vähitellen ortorektiseen suuntaan ja lopulta ahmintahäiriöksi. Syömishäiriöllä on ollut niin iso merkitys elämääni, että uskaltauduin vihdoin kirjoittaa siitä myös blogin puolella. Ehkä löydän lukijoideni joukosta kohtalotovereita – ehkä joku ymmärtää taustani tämän kirjoituksen myötä hieman paremmin. Ehkä jonkun mielestä teen virheen, kun avaudun näinkin henkilökohtaisesta asiasta julkisessa blogissani. Koin kuitenkin aiheesta puhumisen tärkeäksi. Syömishäiriöthän ovat jatkuvasti yleistyviä sairauksia ulkonäkö- ja suorittamiskeskeisessä yhteiskunnassamme ja sairauksia siinä missä muutkin. Miksi siis sivuuttaa aihetta tai vältellä siitä puhumista? Tässä minun kokemukseni syömishäiriöstä – kuinka se salakavalasti valtasi vähitellen elämäni, muutti ajan saatossa muotoaan, aiheutti niin paljon pahaa oloa mutta toisaalta lopulta opetti minut viihtymään yksinäni ja löytämään elämässäni ne jutut, joista nautin.

Syksy 2012

Kaikki alkoi syksyllä 2012. Olin muuttanut eron seurauksena ensimmäistä kertaa omilleni ja elänyt jo jonkin aikaa huoletonta opiskelijaelämää: ravannut bileissä monta kertaa viikossa, syönyt mäkkiruokaa ja alisuoriutunut koulussa. Halusin näyttää kaikille, kuinka hauskaa ja hulvatonta 21-vuotiaan elämää elin, mutta todellisuus oli kaikkea muuta. Sisältä olin rikki. Olin koko elämäni ollut suorittaja, saanut kovan työn kautta hyvät arvosanat ja haluamani opiskelupaikan. Nyt elämäni ei ollut lainkaan hanskassa. En osannut elää yksin – olin riippuvainen muista ihmisistä ja heidän hyväksynnästään. Olin lopettanut urheilun ja railakkaan opiskelijaelämän seurauksena lihonnut muutaman kilon. Jossain vaiheessa havahduin tuijottamaan pyöristynyttä peilikuvaani. Se ei miellyttänyt. Aloin vihata kuvajaistani ja elämääni.

Talvi 2013

Olen aina ollut luonteeltani päättäväinen ja sisukas sekä täydellisyyttä tavoitteleva. Kun haluan jotain, teen kaikkeni saavuttaakseni sen. Nyt päätin muuttaa elämäni. Päätin lopettaa epäterveelliset elämäntavat, aloittaa taas urheilun ja laihtua. Halusin laihtua niin, että kaikki huomaisivat sen. Tässä vaiheessa juoksu saapui elämääni.

Juoksin aluksi pari kertaa viikossa, vähitellen aina vaan enemmän ja enemmän. Aluksi juoksu tuntui kamalalta, mutta nautin itseni piiskaamisesta. Vähensin syömistäni. Aloin pitää kirjaa painostani. Paino alkoi tippua.

Kevät 2013

Keväällä 2013 laihdutus lähti käsistä. Asuin yksin, mikä teki pakkomielteiset syömiset ja pakkourheilun helpoksi. Aloitin herkkulakon, jonka seurauksena karsin ruokavaliostani niiden oikeiden herkkujen lisäksi myös mm. pastat, leivät ja riisit. Olin kevään koulussa töissä. Siellä söin kyllä salaattipainoitteisen melko normaalin lounaan, mutta illalla kotona popsin lähestulkoon pelkästään vihanneksia, hedelmiä ja rahkaa – joinain iltoina jätin syömättä kokonaan. Ja juoksin, totta kai.

Merkitsin painoni ylös joka ikinen aamu heti herättyäni. Jos paino ei pudonnut, aloin pitää kirjaa syömisistäni, laskea kaloreita ja miettiä, mistä voisin vielä karsia. Aloin myös ottaa peilikuvia vartalostani, jotta pystyisin seurata laihtumistani vieläkin paremmin. Loppukeväästä olin laihtunut puolessa vuodessa 15 kiloa – 68 kilosta 53:en. Ihmiset alkoivat kommentoida muuttunutta ulkonäköäni. Joskus kommenteissa oli huolestunut sävy, mutta osasin aina jotenkin kiertää asian omaksi edukseni. Selitin, että kaikki johtuu vaan juoksusta. Juoksun ja terveellisen ruokavalion takia olen laihtunut – en edes ole oikeastaan varsinaisesti laihduttanut. Sain naamioitua sairaalloisen laihdutukseni juoksun taakse. Useimmat uskoivat.

Kesä 2013

Jossain vaiheessa pelkän painon seuraamisen oheen minulle tuli toinenkin, ehkä vähän pakkomielteinen, mielenkiinnonkohde. Aloin seurata juoksuvauhtiani. Olin alkanut todella nauttia juoksemisesta. Mikään ei ollut mahtavampaa kuin huomata, kuinka askel tuntui aina vaan kevyemmältä ja kevyemmältä. Lisäksi juoksu oli itselleni kanava purkaa pahaa oloa ja pettymyksiä. Myös oloni tuntui alkuun päivä päivältä virkeämmältä – kenties ”terveellisen” ruokavalion ja liikunnan takia. Mutta alkukesästä 2013 juoksu ei yhtäkkiä enää tuntunutkaan hyvältä. Jalat painoivat kuin lyijy ja päätäni särki usein. Selvittelin asiaa ja tajusin, etten syö tarpeeksi hiilareita. Vastahakoisesti lisäilin hiilareita annoksiini – olin ja elänyt lähestulkoon karppaajan ruokavaliolla, joten ei ihme, ettei juoksu kulkenut. Hiilarit auttoivat ja askel oli taas kevyempi.

Uskon vakaasti, että juuri juoksun ansiota syömishäiriöni ei koskaan johtanut vakavaan alipainoon. Oli pakko syödä, jotta voi kehittyä juoksussa. Juoksuharrastukseen hurahtaminen johtikin syömishäiriötäni vähitellen ortorektiseen suuntaan. Kaloreiden ohella mietin tarkkaan ruuan ravintosisältöä: välttelin rasvaa ja sokeria viimeiseen saakka, suosin vain hyviä hiilareita ja proteiinia. Olin pitkään makeutusaineiden suurkuluttaja.

280603

Syksy 2013

Kesällä juoksin ensimmäisen kisani ja jatkoin sen jälkeen äärimmäisen kurinalaista ja tiukkaa ruokavaliotani. Pidin typeriä kolmen kuukauden karkkilakkoja ja muutaman päivän paastoja. Asuin edelleen yksin, joten sääntöjä ja rajoituksia oli helppo noudattaa. Pakkomielteet ohjasivat elämää. Suhteeni juoksuun oli näin jälkeenpäin ajatellen melko kaksijakoinen. Toisaalta juoksu takasi sen, että oli syötävä tarpeeksi. Sen avulla sain myös käsiteltyä pahaa oloani – juostessa tunsin oppivani itsestäni jotain uutta jatkuvasti ja kasvatettua itsetuntoani ja -luottamustani. Toisaalta taas juoksu oli laihdutustyökalu ja myös tapa rangaista itseäni, kun syöminen meni mielestäni överiksi.

Tosiaan, menin usein suorastaan paniikkiin, jos söin ”liikaa”. Eräiltäkin opiskelijasitseiltä kävelin kotiin 7-8 kilometrin matkan, kun olin syönyt jälkiruuaksi peräti kaksi jäätelöä. Välttelin illanviettoja, joissa saattaisin innostua syömään herkkuja. Söin koulussa joko salaatin tai en mitään – syyksi sanoin kotona odottavan ruuan. Kotona minua tosiaan odotti ruoka, mutta se oli useimmiten pelkästä tomaatista ja sipulista valmistettu tomaattikeitto, pussikeitto, valkuaismunakas tai kevyt salaatti. Usein en syönyt lainkaan oikeaa ruokaa vaan esimerkiksi kilon rasvatonta jogurttia, pari purkkia rahkaa, kokonaisen ananaksen tai kattilallisen rasvattomaan maitoon keitettyä riisipuuroa. Muutenkin valehtelin paljon syömisistäni muille – kieltäydyin ruuasta, sillä väitin syöneeni jo. Yleensä olinkin syönyt, mutta kevyttä ruokaa. Välttelin muiden tekemää ruokaa tai ravintola-aterioita, sillä en tiennyt niiden ravintosisältöä. Olin niin pakkomielteinen kalorien välttelystä, etten voinut juoda lasillistakaan mehua tai sokeripitoista limsaa – jos light-limua ei ollut tarjolla, join vettä. Vaikka olisi kuinka kovin tehnyt mieli limpparia.

160222160211

Talvi 2014

Helmikuussa 2014 painoni saavutti matalimman kohtansa – 48 kiloa. Niukka ravinto, kuukautisten puuttuminen ja alituinen kaloreiden kyylääminen sai minut ensimmäistä kertaa miettimään, ettei kaikki ole kunnossa. Hälytyskellot soivat myös siinä kohdassa, kun huomasin suunnittelevani päiväni aina ruuan ja liikunnan ympärille. Sosiaaliset suhteeni kaventuivat, sillä syömishäiriöstä tuli uusi paras kaveri, jonka kanssa viihdyin kahdestaan ja jota ei esitelty kenellekään muulle. Avauduin asiasta varovasti kahdelle ystävälleni. Se auttoi – aloin tiedostaa ongelmaani edes jollain tasolla.

Kevät 2014

En kuitenkaan aluksi tehnyt asialle mitään. Laihdutuskoukusta ja pakkomielteistä oli vaikeaa päästä irti. Treenasin ekaa maratoniani varten, joten lenkkini pitenivät ja treenimääräni kasvoi. Myös ravinnonsaannin olisi pitänyt kasvaa reippaasti. Sen sijaan söin vielä ensimmäisen maratonini jälkeenkin caesar-salaatin. Juoksijan polven aiheuttama juoksutauko oli itselleni henkisesti todella kova kolaus, sillä en päässyt toteuttamaan pakkomielteistä liikuntaani. Näin jälkeenpäin ajatellen juoksutauko teki vain hyvää.

160214

Kesä ja syksy 2014

Olin jo pääsemässä syömisteni kanssa parempaan suuntaan, kunnes lähdin vaihtoon Australiaan kesällä 2014. Asuin Australiassa yksin pienessä huoneessani opiskelija-asuntolassa. Päivät pitkät opiskelin, treenasin ja kirjoitin blogia. Tuolloin juoksin enemmän kuin koskaan – myös ruokavalioni oli ortorektisempi kuin ikinä ennen. Opiskelijariennot jäivät vähemmälle ja tunsin itseni toisinaan ulkopuoliseksi. Söin yliopiston ravintolassa vain kerran, sillä ruoka oli mielestäni liian epäterveellistä ja rasvaista – tein mieluummin ruokani itse. Ehkäpä senkin takia en kuulunut samalla tavalla porukkaan: muut vaihtarit kävivät usein yhdessä syömässä kampuksen ravintolassa kun taas itse popsin salaattia omassa huoneessani. Jälkeenpäin totta kai harmittaa, mutta tuolloin oikeasti nautin elämästäni ja yksinolosta. Australian ajoilta muistan, kuinka paljon opiskelutoverini ihastelivat hoikkuuttani, itsekuriani ja ”terveellistä” elämääni. Kokemani ihailu suorastaan ruokki pakkomielteitäni.

Talvi 2015

Australiasta palattuani aloitin jälleen pahan tapani: päivittäisen painon mittaamisen ja kirjaamisen. Australiassa olin jopa harkinnut vaa’an ostamista, mutta luovuin onneksi ajatuksesta. Olin Australiassa lihonnut pari kiloa, joista halusin eroon. Kehonkuvani oli täysin hämärtynyt: näin itseni aina vaan lihavampana. En ollut ikinä tyytyväinen peilikuvaani vaan löysin aina jotain parannettavaa.

160204

Kevät 2015

Keväällä 2015 syömishäiriössäni tapahtui pari selvää käännekohtaa. Ensinnäkin, ystäväni Ann-Marie laati koulutyönään minulle treeniohjelman. Ohjelman ohella hän halusi neuvoa minua myös ravinnossa – siispä pidin muutaman päivän ruokapäiväkirjaa. Noina muutamana päivänä söin mielestäni erityisen terveellisesti, monipuolisesti ja enemmän kuin tavallisesti. Annin laskelmien mukaan sain kuitenkin vain alle tuhat kaloria päivässä – vaikka treenimäärän perusteella määrän olisi pitänyt olla vähintään kaksinkertainen. Lisäksi rasvaprosenttini oli vaivaiset 11. Tulokset saivat minut vihdoin tositoimiin: en enää karttanut rasvaa samalla tavalla, söin vähitellen enemmän oikeaa ruokaa, lipsuin tiukasta ruokavaliostani. Toinen käännekohta oli poikaystäväni kanssa yhteen muuttaminen. Enää en voinut syödä kiloa jugurttia illalliseksi tai kirjata joka aamu painoani. En halunnut näyttää kenellekään sekopäisiä pakkomielteitäni, joten ne vähenivät huomattavasti. Muutto teki minulle ehdottomasti hyvää.

160205

Kesä 2015

Uskottelin itselleni ja kaikille epäilijöilleni eläväni terveellistä elämää ja syöväni normaalisti. Todellisuudessa olin kuitenkin aivan hukassa syömisteni kanssa. Vanhat tavat tulivat väkisin pintaan. Kehittelin itselleni säännön, että voin syödä lämmintä ruokaa vain treenipäivänä – muut päivät menisivät salaatilla. Yhtäkkiä en kuitenkaan enää osannutkaan elää kurinalaista elämää, vaan sorruin aika ajoin ahmimiskohtauksiin, jotka johtivat häpeään, itseinhoon ja ahdistukseen. Vaakamme hajosi, ja pitkin hampain kieltäydyin ostamasta uutta, sillä tiesin ahdistuvani luvuista. Todellisuudessa lihosin kesässä kai kilon tai pari, mutta peilistä tuijotti elefantti.

Syksy 2015

Syksyllä 2015 myös juokseminen tuntui pakkopullalta ja aina vaan vaikeammalta. Laskin päässäni 1+1 ja päättelin, että syy huonoon kuntooni on kesällä kerryttämäni lisäpaino. Yritin siis jälleen karsia syömistäni, mutta ei auttanut. Kun juoksuvaikeuksien syyksi selvisikin anemia, silmäni aukesivat vihdoinkin kunnolla. Juoksuvaikeuksien syynä ei ollutkaan herkuttelu ja liiallinen syöminen vaan päinvastoin liian vähäinen ja yksipuolinen ruokavalio. Jälleen kerran juoksuharrastus toimi pelastuksenani. Halusin päästä juoksukuntoon, joten pakotin itseni syömään kunnolla, rautapitoista ruokaa.

160206

Talvi ja kevät 2016

Anemiadiagnoosin jälkeen kerrytin painoa ja söin enemmän kuin ennen. Söin ajoittain terveellisestikin ja juoksuvauhtini parani huikeasti hemoglobiinin noustessa. Olin silti pääasiassa edelleen täysin hukassa ruokavalioni kanssa. Kyse lienee samasta ilmiöstä kuin Minnesota-tutkimuksessa, jossa aliravitut koehenkilöt kärsivät jälkeenpäin ahdistuksesta, ahmimishäiriöistä ja pakkomielteistä ruokaa kohtaan. Olin elänyt jo monta vuotta aliravittuna, joten normaalin ruokavalion noudattaminen oli todella vaikeaa. Aloin pelätä nälän tunnetta, josta olin ennen saanut kiksejä. Niinpä söin välipaloja pitkin päivää. Napostelin jatkuvasti jotain, en osannut olla syömättä. Kun yritin vanhaan tapaani rajoittaa syömistäni, ajauduin ahmimaan aivan järkyttäviä määriä. Joka päivä päätin, että tänään syön kevyesti ja terveellisesti. Lähestulkoon joka päivä päädyin ahmimaan tai herkuttelemaan.

Kesä 2016

Tilanne paheni, kun aloitin työni viime kesänä. Henkisesti raskas työ vahvisti ahdistustilaani ja vaikeutti syömistäni. Työ vei henkiset ja fyysiset voimani. Yritin syömisen kontrolloinnilla kontrolloida koko elämääni. Tunsin kontrollini kuitenkin pettävän ja kunnolla. Aloitin aamuni aina hyvällä, terveellisellä aamupalalla. Evääksi söin aina keiton tai salaatin. Illalla ahmin väsyneenä ja ahdistuneena kaiken, mitä jääkaapista löysin. Taas ne samat tunteet: itseinho, ahdistus ja häpeä. Huomasin olevani päivittäin huonolla tuulella ja tyytymätön itseeni. En saanut nukuttua enkä edes levättyä. Vanhat farkut eivät enää menneet jalkaan ja päässä huusi syömishäiriön syyttävä ääni: senkin läski, mihin katosi itsekurisi?!

Syksy 2016

Sain lähetteen työpsykologille univaikeuksien ja pienen burn-outin seurauksena. En ajatellut mennä. Uskoin pärjääväni ilman psykologin höpinöitä. Eräs ilta syksyllä 2016 kuitenkin muutti kaiken. Olin menossa sushi-buffettiin koulupäivän päätteeksi. Olin paastonnut koko päivän, joten menetin sushi-noutopöydän edessä kontrollini aivan täysin. Ahmimiskohtauksen seurauksena söin sushia niin paljon, että oksetti. Kotimatkalla googlettelin sushien ravintoarvoja ja kotona romahdin. En ole varmaankaan kertaakaan tämän muutaman vuoden aikana romahtanut sillä lailla. En tiennyt, kenelle olisin purkanut pahaa oloani. Siinä tilanteessa vain toinen samanlaisia ajatuksia ja pakkomielteitä vastaan taisteleva voi mahdollisesti ymmärtää, miten se totaalinen kontrollin pettämisen tunne voi hajottaa. Valtavassa itseinhon määrässä lähdin kävelylle ja soitin ystävälleni, jonka kanssa olen näistä asioista puhunut ennenkin. Juttelimme tunnin puhelimessa ja tajusin, että nyt tämän täytyy loppua. Olin niin väsynyt käymään jokapäiväistä taistelua ruokaa vastaan. Olin kyllästynyt ääneen, joka haukkui läskiksi ja yllytti suorittamaan ja laihduttamaan.

Sushi-iltana sanoin ensimmäistä kertaa ääneen, että olen sairas. Mulla on syömishäiriö. Menin työterveyspsykologille ja siitä se paranemiseni sitten alkoi. Syksyn keskityin selvittelemään, onko suhteeni juoksuun ihan ok. Vähensin myös blogin kirjoittelua näiden asioiden takia – otin hieman etäisyyttä juoksuun ja keskityin myös muihin asioihin. Yritin juosta vain silloin, kun oikeasti huvitti. Yritin oppia syömään kunnolla. Ja ennen kaikkea yritin opetella hyväksymään itseni ja pääsemään irti siitä iänikuisesta suorittamisesta.

541.JPG

Talvi 2017

Olen käynyt terapiassa vasta nelisen kuukautta, mutta jo nyt elämäni on muuttunut hurjasti. Tällä hetkellä opettelen syömään säännöllisesti, kunnon ruokaa. Ainut tapa päästä eroon ahmimisesta ja pakkomielteistä on yksinkertaisesti syödä aamupala, lounas, välipala, illallinen ja iltapala. Ja muutakin, kuin pelkkää salaattia tai kasviskeittoa. Alkuun lämpimän ruuan syöminen hirvitti, mutta totun siihen pikkuhiljaa. Nykyään pystyn syömään lämmintä ruokaa myös sellaisina päivinä, kun en liiku. Pari viikkoa sitten söin lepopäivänäni lounaaksi kunnon annoksen yliopiston tofurisottoa – se taisi olla ensimmäinen kerta vuosiin, kun valitsin Unicafen lounasvaihtoehdoista muuta kun salaattia tai keittoa. Ja arvatkaas mitä – ahmimiskohtausta ei tuona päivänä tullut. Edes herkkuja ei tehnyt mieli, sillä olin kylläinen. Näinkin pieni onnistuminen loi itselleni uskoa siitä, että kyllä tästä vielä parannutaan.

En edes muista enää viimeisintä päivää, jolloin olisin syönyt alle tarpeideni. Ongelmallista viimeisen vuoden ajan on tosiaan ollut ahminta. Ahmiminen, epäsäännöllinen syöminen ja herkuttelu sekä nyt viime aikoina runsas kunnon ruuan syöminen ovat johtaneet toki painonnousuun. Tällä hetkellä ongelmani liittyvätkin kehonkuvaan. Olen vihdoinkin oppinut syömään, mutta oma peilikuva ällöttää joka päivä. Sairauteni siis kytee yhä päässäni, vaikka noin ulkoisesti näytänkin jo parantuneen. Perfektionistin luonteeni on vaikeaa hyväksyä peilikuvani, jossa ei enää näy vatsalihaksia, kylkiluita tai rakoa sisäreisien välillä. On ollut todella vaikeaa totutella siihen, että xs-kokoiset vaatteet eivät enää menekään päälle ja vaatteet, jotka ennen roikkuivat päälläni muodottomina säkkeinä, istuvatkin jo paremmin. Osa minusta on edelleen sitä mieltä, että s-koko on merkki epäonnistumisesta, vatsalihaspalikoiden puuttuminen merkitsee lihavuutta ja vaatteiden kuuluisikin roikkua. Näistä päähänpinttymistä on todella vaikea päästä eroon, mutta yritän joka päivä olla armollisempi itseäni ja peilikuvaani kohtaan. Löytää siitä jotain, mistä pidän. Alla olevan kuvan ottaminen ja julkaiseminen kieltämättä ahdisti, mutta on askel kohti parempaa – oman kehon hyväksyntää.

dav

Välillä, kun katson vanhoja kuvia ajalta, jolloin olin pienimmilläni, syömishäiriö kömpii jostain kolostaan ja saa minut ahdistumaan. Alan miettiä, kuinka olen päästänyt itseni ”tähän kuntoon” vain parissa vuodessa. Tosiasiassa painoa lienee tullut vain viitisen kiloa, mutta sisäinen anorektikkoni näkee sen vähintäänkin kymmenenä. Silloin muistelen, olinko yhtään onnellisempi tuolloin? En ollut. Elämäni ei ollut onnellisempaa: päinvastoinkin ahdistavaa jokapäiväistä pakkomielteistä suorittamista. Lisäksi olin uupunut, aina kylmissäni ja menetin jopa osan hiuksistani. En myöskään ollut yhtään sen tyytyväisempi vartalooni. Näin itseni tuolloinkin isokokoisena. Vaikka syömishäiriön ääni vakuuttaa minulle, että olisin tyytyväinen itseeni tuon kokoisena, se ei ole totta. Olen tyytyväisempi elämääni nyt kuin pari vuotta sitten.

160201

Eniten koko syömishäiriöjutussa ärsyttää se, kuinka paljon kommentteja sain ulkonäöstäni laihduttuani. Suurin osa kommenteista oli ihailevia ja kannustavia – muunlaiset kommentit käänsin nekin päässäni positiivisiksi tai kadehtiviksi. Kommentit ruokkivat syömishäiriötä entisestään. Kun laihtuminen tasaantui, en enää saanutkaan kommenteja ja ahdistuin. Olin niin riippuvainen ulkopuolisten ihmisten mielipiteistä, että rakensin itsetuntoni niiden varaan. On surullista, kuinka paljon huomiota voi saada laihtumisella ja miten laihuutta pidetään jonkinlaisena itseisarvona tässä maailmassa – harva edes kyseenalaistaa elämäntavat laihtuneen kehon takana. On myös surullista, että toisen ihmisen kenties vain vitsinä heittämät sanat saattavat kolahtaa syömishäiriön uhriin pahastikin. Lausahduksia, joita en ikinä unohda, ovat mm. ”Muistatteko, kun Katju oli vielä pullukka?”, ”Miten noin pieneen tyttöön voi mahtua noin paljon ruokaa?” ja ”Näytät vähän klonkulta.” Syömishäiriön uhri ottaa kaikenlaiset ulkonäköään tai syömistään koskevat kommentit aivan liian henkilökohtaisesti, ja tätähän muut ihmiset eivät voi mitenkään aavistaa.

Vain yksi läheiseni sanoi minulle tosissaan suorat sanat ja mielipiteensä laihtumisestani – paras ystäväni näki suoraan lävitseni. Moni läheiseni on jälkeenpäin sanonut olleensa huolestunut tilanteestani aikoinaan. Olisiko heidän pitänyt avata suunsa aikanaan? En usko, että se olisi välttämättä auttanut. Ehkä olisin vain tuupannut heidät sivuun pois pakkomielteisten suunnitelmieni tieltä.

160210

Terapeuttini suositteli minulle Henna Lehtismäki-Hyvösen kirjoittamaa kirjaa Anoreksia – pako mielen maailmasta (2016). Tässä loistava lukuvinkki kaikille syömishäiriön uhreille tai heidän läheisilleen! Luin kirjan parissa päivässä ja se avasi silmiäni monellakin tapaa. Kirjan alku oli hyvin pitkälti kuvausta syömishäiriöni alkuvaiheesta. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, kuinka oma tautini muuttui anoreksiasta ortorektisempaan suuntaan – en ikinä elänyt pelkällä vedellä, rääkännyt itseäni hengiltä tai katkaissut kaikkia sosiaalisia suhteitani, saatikka sitten joutunut sairaalaan osastolle. Kuten jo sanoin aikaisemmin, juoksu pakotti minut syömään ja osaltaan esti sairaalloisen alipainon ja sen seuraukset. Viime syksynä mietin, onko juoksukin minulle vain pakkomielteinen tapa, osa syömishäiriön temppuja. Löysin juoksun syömishäiriön seurauksena, mutta olen nauttinut siitä alusta asti – juoksun tuomaa fiilistä en saa mistään muualta. Juoksuharrastuksen löytäminen on siis ehdottomasti yksi syömishäiriön hyvistä puolista, jos sellaisia pitää hakea.

Tällä hetkellä parasta on, kun ihmiset kehuvat energistä olemustani, parantunutta ryhtiäni ja terveempää ulkomuotoani. Nämä kommentit ovat olleet aivan omiaan vahvistamaan itsetuntoani ja pitämään minut oikealla tiellä, sillä edelleen koen olevani epävarma itsestäni ja jossain määrin riippuvainen muiden ihmisten hyväksynnästä. Nyt keskityn itsetuntoni vahvistamiseen ja tasapainoisen elämän etsimiseen – olen jo hyvässä vauhdissa. Tuntuu mielettömän vapauttavalta, kun antaa itselleen luvan syödä lämmintä ruokaa joka päivä ja jättää lenkin väliin, jos siltä tuntuu. Ei pakkoa tai rajoituksia, vaan armollisuutta ja lempeyttä itseään kohtaan. Monet viime vuosina vaivanneet oireet, kuten väsymys, ainainen palelu sekä vatsavaivat, ovat helpottaneet parantumisprosessin edetessä. On haastavaa, mutta samalla mahtavaa totutella taas syömään ja valmistamaan oikeaa ruokaa.

nfd

Ajattelen ruokaa ja kaloreita yhä päivittäin, mutta aina vaan vähenevässä määrin. Katson aina tuoteselosteet ja vertailen niitä keskenään, mutta saatan silti valita ”epäterveellisemmän” vaihtoehdon, jos huvittaa. Uskon, että jonain päivänä voin vielää elää tasapainoista, terveellistä elämää ilman mitään pakkomielteitä. Toivon, että jonain päivänä olen oikeasti armollinen itseäni kohtaan ja hyväksyn itseni ja vartaloni sellaisena kuin se on. Kun uskaltaudun astua jälleen vaa’alle ilman pelkoa siitä seuraavasta ahdistuksesta ja masennuksesta, olen jo pitkällä. Toistaiseksi jätän kuitenkin vaa’an ja mittanauhan kaapin perälle ja keskityn syömään kunnolla sekä treenaamaan kovaa, ulkoilemaan kevyesti tai ihan vaan lepäämään – päivän fiiliksen mukaan.

Huhhuh, tulipa kirjoitettua pitkä pätkä. Onnittelut, jos jaksoit lukea kaiken! Niin paljon jäi vielä sanomattakin – ei kai tätä kaikkea voi kovin tyhjentävästi avatakaan. Koko syömishäiriöhässäkkä muutti elämäni totaalisesti. Jotain hyvääkin siitä on seurannut: olen oppinut nauttimaan yksinolosta sekä löytänyt juoksun ja sitä kautta myös oppinut paljon asioita itsestäni. Ilman tätä koko prosessia en olisi se ihminen, joka tänä päivänä olen. Aion ihan varmasti vielä jatkaa juoksua, mutta suhteeni siihen on muuttunut olennaisesti. Jatkossa treenaan, koska haluan – en pakon takia.

Muista ilmaista huolesi lempeästi, jos epäilet syömishäiriötä läheiselläsi. Se on salakavala tauti, jonka tiedostaminen ja tunnistaminen ei ole todellakaan yksinkertaista.

Kiitos vielä teille kaikille, jotka olette olleet tukenani tämän asian kanssa.

Advertisements

26 kommenttia artikkeliin ”Salaisuus nimeltä syömishäiriö

  1. Jaksoin lukea kokonaan mutta onnittelut sulle! Tosi hienoa että tiedostit lopulta missä mennään ja teit korjausliikkeen.

    Syömishäiriö on todella raskas ja vaikea asia. Alkoholisti voi elää ilman viinaa ja narkkari voi elää ilman huumeita mutta syödä pitää parin tunnin välein.

    Aika moni asia kolahti, elämä syömishäiriöisen läheisenä on ollut elämäni raskaimpia asioita. Tsemppiä, voimia ja ennen kaikkea tervettä ja tasapainoista elämää Katju!

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos Mika! Tosi fiksusti sanottu, just näin. Ruuan on kuuluttava elämään, joten siihen on pakko kehittää hyvä suhde. Tiedät varmasti, mistä puhut. Tsemppiä myös sinulle ja läheisellesi!

      Tykkää

  2. Rohkea ja mahtava kirjoitus!
    Löydän itseni niin monesta kohdasta, entinen pullukka joka laihtui liian vähällä ruualla, sitten hurahti kaikkeen terveelliseen, makroihin yms. nimenomaan liikunnan vuoksi, herkkulakot, ahmimiskohtaukset, pullukan olon.
    Mutta tavoitteena on, että vielä joku päivä syön ruokaa ihan tavallisesti, ilman että ajattelen mitä ja minkä verran suuhuni laitan.
    Tsemppiä sulle paranemisen tielle ❤

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos sulle kommentista!
      Todella helpottavaa kuulla, ettei ole yksin tämän asian kanssa. Ihanaa, että joku oikeasti tietää tän tunteen – vaikkei tätä siis tietenkään toivoisi kenellekään. Juuri tuollainen tavoite itsellänikin vielä siintää tulevaisuudessa, kyllä me sinne vielä päästään. Tsemppiä myös sulle! ❤

      Tykkää

  3. Super-Katju! Kiitos tämä tarinan jakamisesta. Tuntuu hurjalta ajatella, että oon tavannut sut ainoastaan silloin, kun oot sairastanut. Ja hurjalta tässä ei tunnu sairaus, vaan se, että muistan ihailleeni sun sinnikkyyttä ja periksiantamattomuutta – sekä toki myös ulkonäköä. Mitenhän moni mun mielestä upea ja sinnikäs ihminen sairastaakaan syömishäiriötä mun tietämättä! Toivottavasti en koskaan vahingossakaan ruoki syömishäiriön kanssa kamppailevan itsetuntoa suuntaan enkä toiseen tietämättömyyttäni!

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos Saimi 🙂
      Sepä siinä onkin… Sinnikkyys, periksiantamattomuus ja täydellisyyden tavoittelu ovatkin luonteenpiirteitä, jotka usein johtavatkin kai esimerkiksi syömishäiriöön. Eikä voi ikinä tietää, mitä ihannoimasi ihmisen taustoissa on. Itsetunto-ongelmia, pakkomielteitä, ahdistusta…
      Olen todella otettu ihailustasi. Itse ihailen ihmisiä, jotka osaavat elää elämäänsä nautiskellen ja suhtautua asioihin sopivan rennosti. Moiseen huolettomuuteen toivon itsekin joskus vielä pääseväni, edes jossain määrin.

      Tykkää

  4. Oot kyllä rohkea, kun uskalsit kirjoittaa tämän kaiken! Ja ennen kaikkea rohkeaa on myöntää itselleen, että sairastaa syömishäiriötä.

    Sun blogia pitkään lukeneena on pakko myöntää, että en ole kyllä missään vaiheessa osannut epäillä edes mitään. Monesti oon kyllä miettinyt, että miten jaksat juosta niin paljon. Toivottavasti löydät tasapainon syömisen ja juoksun suhteen ja 🙂 Tsemppiä!

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos kommentista Jenna! 🙂
      Syömishäiriö on varmasti vaikea tunnistaa – ainakin pelkän blogin tai sosiaalisen median välityksellä. Lisäksi blogini lukijat eivät tiedä, millaista elämäni oli ennen juoksua ja toisaalta suorittajaluonnettani, johon syömishäiriö helposti iskee. Eli en yhtään ihmettele, jos et osannut aavistaa mitään. Mutta kiitos, kyllä tämä tästä. Olen iloinen, että myönsin asian itselleni ja muille. Se on jo iso askel tervettä elämää kohti 🙂

      Tykkää

  5. Kiitos Katju taustasi ja tunteitesi jakamisesta! Oma tarinani ja valitettavan monen muun nuoren tytön tarina on lähes samanlainen, et ole siis yksin ongelmasi kanssa. Todella tutulta kuulostaan nuo muiden ihmisten viattomat kommentit tai lausahdukset, jotka olen omassa päässäni kääntänyt kuulostamaan siltä, että minussa on jokin vialla. Hurjasti tsemppiä tulevaan, omasta kokemuksesta osaan sanoa, että aina kaikki ei tunnu helpolta ja huonompia päiviä on aina välillä, mutta tärkeintä on, että oppii nauttimaan elämästä ja eläämään täysillä joka päivä. 🙂 Ja Katju olet todella kaunis ja terveen urheilijan näköinen uusimmassa kuvassasi! 🙂

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos Salla 🙂
      On helpottavaa tietää, että kohtalotovereita löytyy – vaikken todellakaan toivo tätä sairautta kenellekään! Olen oikeastaan aika yllättynyt siitä, kuinka moni näyttää painivan samojen ongelmien kanssa. Näistä on siis varmasti hyvä puhua. Vaikeneminen ja häpeily eivät auta yhtään. Kiitos vielä ja hyvää jatkoa myös sinulle! 🙂

      Tykkää

  6. Oon seurannut sun blogia muutaman vuoden (?), ja täytyy sanoa, että mä oikeastaan arvasin tämän. Arvasin, koska nuo ajatukset ovat mullekin ihan liian tuttuja ja rivien välistä pystyin arvaamaan, että sun suhde ruokaan ja treenaamiseen ei ole kunnossa. Itse kirjoitin tarinani aikoinaan blogiini (et ehkä muista mua, mutta kirjoittelin sellaista juoksemattomuusblogia aikoinani), jota ei enää ole. Mulla tämä kaikki johti kropan hajoamiseen. Sulla fyysiset oireet eivät ilmeisesti ole niin pahat, mutta noissa henkisissä on kyllä jo ihan tarpeeksi. Onneksi olet nyt tiedostanut ongelman ja aloittanut matkan kohti terveempää elämää!

    Sitä mä tässä mietin myös, että ulkonäön lisäksi ihmiset ihailevat just tuota sisukkuutta, periksiantamattomuutta, ahkeruutta ja jotkut jopa suuria viikkokilometrimääriä. Se sekä buustaa omaa syömishöiriötä että antaa ulkopuolisille sellaisen fiiliksen, että tuollainen kurinalainen elämä olisi jotenkin tavoiteltavaa. Ei se ole. En ollenkaan tykkää tästä suorittajameiningistä meidän yhteiskunnassa. Miksei voitaisi ihailla sellaista ihmistä, joka osaa kuunnella itseään, treenaa silloin kun huvittaa ja menee joskus sieltä, missä aita on matalin?

    No joo, lähti vähän sivuraiteille tämä. 😀 Joka tapauksessa paljon tsemppiä sulle ja jos haluat vertaistukea, niin sulla on nyt mun sähköpostiosoite. 🙂 Kuten sanoit, näitä juttuja ei voi täysin ymmärtää kukaan muu kuin toinen saman kokenut. Mut siis ei mitään paineita, tämä oli vaan tarjous, johon ei tarvitse tarttua. 🙂 Hyviä vointeja sinne!

    Liked by 1 henkilö

    1. Voi kiitos kommentistasi Suvi!!

      Kyllä toinen saman kohtalon kokenut tunnistaa oireilun – vaikka sitten rivien välistä. Muiden saattaa olla tosi vaikea niitä huomata. Todella ikävä kuulla omasta kohtalostasi ja kropan hajoamisesta 😦 Toivottavasti oma tilanteesi on jo helpottanut.

      Ja hei, tosi hyviä ajatuksia!! Ihan samanlaisia olen itse miettinyt. Se ei ole tavoiteltavaa! Kuka siinä voittaa ja mitä? Ja miksi suorittaminen on niin tärkeää? Allekirjoitan aivan täysin tuon. Itse ainakin ihailen ihmisiä, jotka osaa elää rennosti, suhtautua asioihin sopivalla huumorilla, nukkua yönsä huoletta ja nauraa itselleen, kun ei joku juttu menekään suunnitelmien mukaan.

      Ihan varmasti tartun tarjoukseen, jos joskus kaipaan vertaistukea. Koska se on varmasti terapian ohella paras lääke! Kiitos vielä ja tsemppiä myös sulle 🙂

      Tykkää

  7. Huh, olipa tarinasi monilta osin kuin omasta kynästä. Ensin anorektista ja ortorektista oireilua, joka vuosien kuluessa päättyi ahmimiseen. Ahdistuneisuus kulki siinä rinnalla kaikki vuodet enemmän tai vähemmän. Samoin juoksu. Itselläni ensimmäisen lapsen syntymä tasapainotti elämän. Juoksu on edelleen tärkeä osa elämääni. Mutta niin on myös hyvä ruoka. Työssäni hoidan mm. syömishäiriöisiä ja osaan yhä 10-15 vuoden jälkeen tavoittaa sen ahdistuksen, kun pitäisi painoa saada lisää kaksi kiloa, jotta olisi normaalipainon alarajalla. Kuten sanoit, tämä raskas kokemus on tuonut myös positiivisia asioita elämään.

    Kiitos rohkeasta kirjoituksesta! Uskon, että keskusteluavun kautta opit vielä paljon lisää itsestäsi. Aurinkoista alkukevättä!

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos kommentista ja oman tarinasi jakamisesta!!
      Ihana kuulla, että löytyy kohtalotovereita. Olen pitkään ajatellut olevani ihan yksin tämän asian kanssa, mutta yllättävän moni näyttääkin käyneen läpi samat asiat ja ymmärtävän. Se on aika helpottava tunne. Uskon, että lapsen saaminen on monelle sellainen kohta, jossa syömishäiriö hellittää jonkin verran väkisinkin. Se on kuitenkin niin iso tapahtuma ja tuo ehkä perspektiiviä elämään. Ja voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa olisi pienen lapsen hoitaminen pakkomielteiden vankina. Kiitos vielä ja hyvää kevättä myös sinulle!

      Tykkää

  8. Katju, minusta olet tosi rohkea ja vahva kun tuot tämän esiin! Oot vahva monessakin mielessä, jos vaikka katsot sitä mihin olet vuosien saatossa pystynyt, uskon myös, että pystyt löytämään tasapainoisen harjoittelu/elämäntaparytmin kun vain itsellesi määrität ne asiat, jotka haluat sellaiseen elämään sisällyttää ja näet nykyiset kokemuksesi mahdollisuuksina ❤ ❤ Itselläkin valitettavasti työkiireet ja muut elämän prioriteetit vievät ajan kirjoittelulta, ja muiden blogien lukeminen on jäänyt todella vähäiselle. Välillä pieni breikki tekee ihan hyvääkin.
    Kaikki tuki sinulle tässä asiassa ❤

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos Jenni!
      Olipa ihania ja rohkaisevia sanoja. Todella toivon, että olet oikeassa ja saavutan joskus sen tasapainoisen elämän. Ja tosiaan, joku blogimaailmakin pitäisi osata ottaa mukavana harrastuksena – ei pakkomielteisenä suorittamisena. Kirjoitetaan ja luetaan silloin kun ehditään ja jaksetaan 🙂 Kiitos vielä ja ihanaa kevättä sekä tsemppiä työkiireiden keskelle ❤

      Tykkää

  9. Katju kiitos kirjoituksesta, oot rohkea! 🙂

    Mun on pakko kommentoida, koska sun teksti oli ihan kuin olisin lukenut omaa kirjoitustani. Painoin alhaisimmillani juuri tuon 48 kg, en missään vaiheessa ollut siis ihan sairaalloisen laiha. Tämä ainakin omalla osallani pitkitti sitä, että oikeasti tajusin olevani sairas! Syömishäiriöt tarkoittaa nimittäin niin paljon muutakin kuin vain fyysistä ulkomuotoa.

    Sun kirjoituksesta on varmasti apua monelle samassa tilanteessa olevalle; meitä syömishäiriöiden kanssa taistelevia on nykyään niin paljon 😦

    Kirjoitit näin: ”Tällä hetkellä ongelmani liittyvätkin kehonkuvaan. Olen vihdoinkin oppinut syömään, mutta oma peilikuva ällöttää joka päivä. Sairauteni siis kytee yhä päässäni, vaikka noin ulkoisesti näytänkin jo parantuneen”. Haluun sanoa sulle, että oot jo pitkällä parantumisen suhteen. Anoreksiasta/ortoreksiasta parantuminen tapahtuu vain niin paljon nopeammin fyysisesti kuin henkisesti. Oon kuitenkin itse huomannut, että anoreksiasta henkisesti parantuminen on mahdollista, kunhan vaan on sinnikäs ja jaksaa tehdä töitä sen eteen. Itse en pysty vielä estämään ahdistavien tai anorektisten ajatusten tuloa esim runsaan herkuttelun jälkeen, mutta sen sijaan pystyn vaikuttamaan siihen, uskonko näitä ajatuksia ja olen sen takia ahdistunut loppupäivän, vai päätänkö unohtaa ne ja keskittyä nauttimaan elämästä. Anorektiset ajatukset on kuitenkin vain ajtuksia, ei totta!! Oon ihan varma, että säkin pääset vielä eroon sun sairaudesta ihan KOKONAAN! Se on munkin tavoite tällä hetkellä!

    Ja muista, että itse sitä katsoo aina itseään paljon ankarammin kuin muut. Terveennäköinen urheilija on aina parempi kuin anorektinen ihminen! Sä oot Katju kaunis juuri tollaisena kuin nyt olet!
    Paljon tsemppiä jatkoon! 🙂

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos ihanasta ja kannustavasta kommentista Ella!

      Ja myös oman tarinasi jakamisesta. Ennen tämän kirjoituksen julkaisua en ollut vielä puhunut kohtalotovereiden kanssa, mutta tämä vertaistuki antaa mielettömästi voimaa. Nämä oireet, pakkomielteet ja ahdistuskohtaukset, joita olen niin kovasti hävennyt ja pelännyt, ovatkin myös jonkun toisen arkipäivää – tai ainakin olleet. Omat huolet tuntuvat puolittuvan.

      Vitsit toi sun tarinasi kuulostaa tosiaan niin samalta. Ei kukaan muukaan voinut tajuta, että olin sairas – vetosin painoon, joka vain käväisi niukasti typerän painoindeksin rajojen ulkopuolella. Mutta kun syömishäiriöt ovatkin nimenomaan päänsisäinen sairaus, joka ei välttämättä edes johda alipainoon.

      Toivon, että me molemmat parannutaan tästä vielä joku päivä aivan kokonaan. Siitä avoimesti puhuminen varmasti auttaa. Kiitos vielä ja tsemppiä myös sinulle!! 🙂

      Tykkää

  10. Mä jäin tosissani miettimään tätä asiaa silloin, kun kirjoitit oman avautumiseni perään olevasi samantapaisten ajatusten keskellä. Odottelin aina välillä omaa kirjoitustasi aiheesta, kun sanoit siihen ehkä tarttuvasi, kun aika on kypsä. Mietin, osasinko silloin sanoa mitään järkevää tai kannustavaa, mutta ehkäpä sanat jäivät aikomuksen tasolle. En silti osannut aavistaa, miten syvällä syömishäiriön kurimuksessa silloinkin vielä olit, ja nyt näin jälkikäteen harmittaakin, etten mitään silloin sanonut. Nyt yritän 🙂

    Syömishäiriö on niin henkilökohtainen kärsimys, että jokainen taistelee sen sotansa itse. Se on hullu ajatusmaailma, joka iskee nimenomaan suorittamiseen taipuvaisten nuorten naisten maailmaan salakavalasti, niin ettei tämä sitä ensin huomaakaan. Alkuhuuma on mahtavaa. Jatkuvat endorfiinit saavat pitämään itseään suorastaan yli-ihmisenä, kun selviytyy käsittämättömistä suorituksista lähes nollaenergialla. Sitä huumaantuu muiden ihmisten ihastelevista ja kauhistelevistakin kommenteista. Mutta eihän keho sellaista kestä, mielestä puhumattakaan. Ainainen kontrolli, itsensä elämältä sulkeminen, vilu, kyttääminen, tarkkaileminen jne. jne. Ja usein myöhemmin seuraavat myös itsekurin löystyminen, ahmimiset, itseinho ja niin edelleen. Mä taisin kokea noista omista ahmimisistani niin suurta häpeää vielä vuosienkin päästä, että jätin ne omasta blogikertomuksestani pois, mutta kyllä ne siellä ovat. Oman menneisyyden taistelunsa kanssa oppii elämään ja tervehtymään, mutta muistan kyllä, kuinka vaikeaa minun oli vielä yli 10 vuoden päästä pahimmista vuosista astua neuvolan vaa’alle, kun olin raskauden vuoksi punnittavana muiden silmien alla ja paino vain nousi ja nousi. Ja vielä eilenkin, kun olin syönyt pari pannukakunpalaa, jokin osa itsestäni harmitteli, että pitikö nyt sellaisia mennä syömään, kun se on ihan turhaa. Mutta se kai voidaan laskea jo ihan normaaliksi naisen ajattelumaailmaan sopivaksi stressaamiseksi.

    Mutta haluan nyt sanoa, että toivon sulle armeliaisuutta itseäsi kohtaan, vaikka tiedän, että omaa luonnettaan ja piintyneitä tapojaan vastaan on välillä todella raskasta taistella. Mutta aika kuluu ja siloittaa pahimmat jäljet, ja jossakin vaiheessa huomaat, ettet ole ajatellut ruokaa tai vaakaa enää pitkiin pitkiin aikoihin. Itse en ole käynyt vaa’alla ainakaan yli vuoteen, viimeksi kehonpainomittauksessa juoksutestiin liittyen. Toivon sulle itsekuria nujertaa nuo turhat ajatukset, jotka vievät vain elämäniloa ja saavat keskittymään ihan vääriin asioihin. Voimaa Katju ja tuhat tuhat halausta ❤

    Liked by 1 henkilö

    1. Voi Salla…. Kiitos!

      Osaat aina sanallistaa asiat niin osuvasti. Voin allekirjoittaa ihan kaiken tuon, mitä sanoit. Aluksi syömishäiriö vaikuttaa kaverilta, mutta pidemmän päälle se vaatii yhä enemmän ja enemmän, endorfiinit vähenevät ja uupumus tulee. Muistan, kun kirjoitit aiheesta blogiisi. Kommentoin siihen, joten ymmärsin kai ongelmani jossain määrin jo silloin. Mutta en tosiaan ymmärtänyt, että olen oikeasti sairas! Aiheesta kirjoittaminen jäi, sillä syömishäiriö oli yhä pahasti päällä.

      Mutta toi sun tarinasi antaa mulle ihan mielettömästi voimaa. Sä olet käynyt läpi tämän saman, mutta elät nyt tasapainoista ja terveellistä elämää – olet äiti ja nautit yhä juoksemisesta! Sitä itsekin haluan. Siirtyä elämässäni vaiheeseen, jossa olen hyvinvoiva enkä mieti suorittamista tai laske kaloreita. Tämänkaltaiset tarinat oikeasti saa mut uskomaan, että kyllä tämä sota on mahdollista voittaa. Kiitos tuhannesti sulle ja ihanaa kevättä ❤

      Tykkää

  11. Voi Katju – tunnistin itseni osittain taustasta, mutta etenkin nykytilanteestasi: ajattelemme TÄYSIN samalla tavalla! Löysin blogiisi Facebookin KPK-ryhmän kautta ja selasin pari kirjoitusta, mutta tämän luin kirjain kirjaimelta. Kolahti.
    Lyhyesti: olen kärsinyt ylikunnosta, ortoreksiasta ja löysin juoksun kun huono parisuhde ja elämä ahdisti pahimmillaan. Olen kärsinyt ja kärsin edelleen morkkiksesta kun juoksen tai jos tunnen huonoa omatuntoa siitä, etten juokse, mutta opettelen olemaan itselleni lempeämpi. Kroppani kärsii edelleen monen vuoden jälkeen kovista jumeista, eikä kestä kovaa rääkkiä (josta tulisi se paras endorfiinikikki!) ja vaatii tasapainoista elämää unen, ruoan ja levon sekä liikunnan suhteen. Alipainoinen en enää ole, mutta keho ei ole palannut entiselleen ja vääristynyt kehonkuva/epämiellyttävä olo peilin ääressä vaivaa edelleen, vaikka olen sinun tapaasi tehnyt parannusaskeleita ja uskaltanut höllätä ruoan suhteen entiseen verrattuna.
    En tiedä mitä sanoa tai kirjoittaa, mutta ajattelen täysin samalla tavalla kuin sinä ja toivoisin meille molemmille paranemista kokonaisvaltaisesti. Itse olen kärsinyt tästä ortoreksian aiheuttamasta ylikunnosta noin ööh.. 3-4 vuoden ajan enkä edelleenkään ole oma itseni koska en ole löytänyt keskitietä. Lepoa olen koittanut keholle antaa ja höllännyt entiseen tahtiin huomattavasti samalla kun olen lisännyt ravinnonsaantia sekä koittanut rauhoittaa mieltä – mutta keho on edelleen rikkinäinen. Olisi kiva vaihtaa kuulumisia kanssasi jos vaan siltä tuntuu. Ja pakko kommentoida tuota peilikuvaasi: holy shit mikä keskivartalo – wish I could have it 😀

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos kommentistasi ja pahoittelut kun tähän vastaamiseen meni muutama päivä!
      Tuntuu todella lohdulliselta kun kuulee, että joku toinen jakaa ihan samat ajatukset. Ja etenkin just se, että vaikka nyt ulkoisesti olen jo kunnossa ja päässyt väkisin eroon ainakin suurimmasta osasta pakkomielteitäni, silti oma kehonkuva on vääristynyt ja itsetunto pohjilla. Toivottavasti vielä paranemme molemmat täysin joku päivä, pieni askel kerrallaan 🙂 Olisi kiva kyllä jutella paremminkin, voit ottaa muhun yhteyttä vaikka Facebookissa jos haluat. Ja kiitos kehuista, vaikka itse sitä näkeekin oman kroppansa ihan toisin, kuten varmaan tiedät 🙂

      Tykkää

  12. Mulla on kans ollut ja on edelleen vähän samanlainen tilanne kuin sulla. Aloitin juoksun, koska se kuluttaa kaloreita, mutta nyt mukana on jo muitakin tavoitteita. Lisäksi ainoa syy syömiseen on se, että jaksaa treenata. Silti uskon, että kyllä tästä vielä selvitään.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s