Kiitollinen avautuja

Viikko sitten paljastin kaikille salaisuuden, josta olin aiemmin puhunut vain perheelleni ja läheisimmille ystävilleni. Syömishäiriöstä kertominen julkisesti pelotti ihan älyttömästi. Pelkäsin, että tästä eteenpäin kaikki läheiseni alkaisivat tarkkailla, mitä syön ja miten treenaan. Pelkäsin, että juoksupiireissä minut leimattaisiin, sillä juoksuharrastus oli minulle aluksi ennen kaikkea laihdutustyökalu. Eniten pelkäsin, että muut ihmiset alkaisivat syyllistää itseään, kun eivät saaneet minua tajuamaan ongelmaani ajoissa.

Olen kuitenkin äärimmäisen tyytyväinen, että päätin avautua. Kaiken paljastaminen, pitkän ja hävetyn tarinan avaaminen yksityiskohtiaan myöten alusta saakka ei ollut helppoa. Koko prosessin sanallistaminen ja lukeminen sen jälkeen tuntui samalla vapauttavalta mutta myös ahdistavalta – kyyneliltä ei kirjoittamisprosessissa todellakaan vältytty. Lopputulos oli kuitenkin jotain, mitä en olisi osannut odottaa.

Ensinnäkin, olen saanut aivan valtavasti vertaistukea. On aivan hullua, kuinka moni ihminen painii heikon itsetunnon, suorittamisen, virheellisen kehonkuvan tai syömishäiriön kanssa nykyään – ja silti se on vaiettu ja häpeilty sairaus. Edelleen syytän siitä osaksi yhteiskuntaamme, jossa suorastaan palvotaan suorittamista, kurinalaisuutta, onnistumista ja menestystä. Hyvinvoinnin kannalta tällaiset arvot voivat johtaa tuhoisiin lopputuloksiin. Mutta vertaistuen voima on mahtava. En ole ennen varsinaisesti keskustellut ongelmistani kenenkään toisen saman ajatusmaailman tuntevan kanssa. Selviytymistarinat, joita olen nyt kuullut, luovat minuun uskoa, että jonain päivänä olen itsekin täysin vapaa kaikista pakkomielteistä ja pystyn elämään terveellistä ja tasapainoista elämää.

Olen viikon aikana saanut monta yhteydenottoa ihmisiltä, jotka ovat kokeneet samoja asioita kuin minä ja jotka saattavat yhä olla pahassa syömishäiriön koukussa. Jos olen saanut omalla tarinallani rohkaistua yhtäkään ihmistä hakemaan hoitoa ongelmiinsa tai toisaalta miettimään suhtautumistaan ruokaan ja kehonkuvaansa – tai toisaalta ihan vaan tuntemaan, ettei ole yksin ongelmiensa kanssa – olen onnistunut tehtävässäni. Tarkoituksenani ei ollut ainoastaan purkaa pahaa oloani vaan myös auttaa muita. Toivottavasti tekstini tuo kohtalotovereilleni samanlaista helpottunutta oloa, mitä se itselleni toi. Emme ole yksin, ja taakka tuntuu pienemmältä, kun sen jakaa muiden kanssa. Koko hävetty ja peitelty sairaus pienenee, kun se tehdään näkyväksi ja siitä puhutaan rohkeasti.

Olen jopa yllättynyt siitä, kuinka rohkaisevasti, ymmärtäväisesti ja hyväksyvästi ihmiset ottivat uutiseni. Jotenkin pelkäsin hirveästi ihmisten reaktiota, mutta kaikkien ihanien kommenttien ja tsemppausten myötä tunnen itseni paljon normaalimmaksi ja sairauteni jotenkin vähemmän hävettäväksi. Ihanaa kun ymmärrätte!

Asia, jota pelkäsin ehkä eniten – jo ennen kirjoitustani – oli läheisteni reaktio. Jossain vaiheessa olin varma, etten halua kertoa koko syömishäiriöstä kenellekään, mutta terapeuttini sai mieleni muuttumaan. Tajusin, etten voi aina nojata muiden hyväksyntään tai pistää muiden ihmisten tunteita omieni edelle. Yksi suurimmista peloistani on aina ollut se, että tuotan pettymyksen tai että joku ei hyväksy minua. Niinpä suurin pelkoni oli nytkin se, että aiheuttaisin uutisellani läheisilleni syyllisyydentuntoa tai huonoa omatuntoa. Koska syömishäiriöni tai sen huomaamatta jääminen ei todellakaan ole kenenkään syy! En ehkä kirjoituksessani tajunnut korostaa tarpeeksi, että perheeni ja ystäväni kyllä huomauttelivat minulle laihtumisestani ja syömisestäni, mutta sain aina käännettyä asian omaksi parhaakseni. Kielsin kaikki väitteet, mitä minulle esitettiin – en edes rekisteröinyt niitä. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Valehtelin syömisistäni ja motiiveistani. Ja koska en missään vaiheessa ollut reilusti alipainoinen, ei kellään ollut varsinaista syytä olla huolissaan. Jossain vaiheessa välttelin tarkoituksella kavereita, joiden tiesin minulle asiasta huomauttavan. Asuin yksin, joten kukaan ei voinut tietää arjestani tai ruokavaliostani. Tsemppasin syömisissäni aina perheeni luona käydessäni, jottei kukaan huomaisi mitään. Erityisesti äidilleni halusin näyttää, että kaikki on kunnossa. Äitini – ja toki myös ystävieni – on siis ihan turha olla pahoillaan siitä, etteivät he huomanneet sairauttani tai tehneet asialle mitään. Olen oikeastaan melko tyytyväinen siihen, että loppujen lopuksi itse tajusin ongelmani ja hain siihen hoitoa. Nyt motivaationi paranemista kohtaan on myös kohdillaan – toista olisi ollut pakotettuna.

Ongelmani lausuminen ääneen kaikille ja saamani palaute vaikuttivat itseeni enemmän kuin olisin ikinä kuvitellut. Koko syömishäiriö tuntuu paljon paljon pienemmältä kuin ennen. Ruokavalioni on itse asiassa viikon ajan ollut melko hyvässä jamassa ja olen ajatellut ruokaa selkeästi vähemmän. Tein myös päätöksen siitä, että jatkossa varaan kalenteristani enemmän aikaa ystäville. Liian monta vuotta on kulunut niin, että treeni on aina mennyt kaiken muun edelle. Nyt asia saa muuttua. Hyvinvointi on niin paljon muutakin, kuin hyvä kunto, lihakset ja hoikka vartalo. Se on lepoa, naurua, luonnon rauhaa, hyvää ruokaa, ystäviä ja jokaisesta päivästä nauttimista.

Vielä yksi iso kiitos kaikille teille! On hyvä tietää, ettei ole yksin ajatustensa kanssa ja että niin moni ihminen oikeasti välittää. Suosittelen avoimuutta ja ongelmista puhumista – ne oikeasti pienenevät, kun ne jakaa toisen ihmisen kanssa.

DCIM108GOPRO

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s