Kuukausi ylikuntodiagnoosin jälkeen

Olen ollut juoksutauossa nyt jo kuukauden ajan. Kun lääkäri kuukausi sitten määräsi minut kahden viikon juoksutaukoon, aavistin, että tauko venyisi pidemmäksi. Lääkärin mukaan nyrkkisääntö ylikunnosta palautumisessa on se, että palautuminen kestää yhtä kauan kuin ylikunto on kestänyt. Ylikunto-oireiden alkamista on vaikea määritellä tarkalleen, mutta juoksu on vaikeutunut vähitellen aina loppukesästä lähtien. Maratonin jälkeen eli lokakuun lopusta saakka se ei ole tuntunut enää hyvältä. Marraskuu voidaan laittaa maratonilta palautumisen piikkiin ja silloin treenasinkin kevyesti. Varsinainen ylikuntotila lienee ollut päällä suunnilleen joulukuun alkupuolelta saakka – silloin muistan leposykkeidenikin nousseen. Se tarkoittaa, että nyrkkisäännön mukaan juoksutauko kestäisi toukokuun alkuun asti.

Ylirasitustilani ei kuitenkaan missään vaiheessa vaikuttanut kovin pahalta, sillä pystyin koko ajan juoksemaan – pitkiäkin matkoja. Joulujuoksussahan juoksin kympin itselleni ihan kelvolliseen aikaan, 46 minuuttiin. Toisaalta aika oli lähes kolme minuuttia huonompi kuin keväällä juoksemani kymppi. Joka tapauksessa, en vielä kuukausi sitten ymmärtänyt täysin ylikuntoni vakavuutta. Ajattelin, että kuukauden lepo olisi ehdottomasti tarpeeksi pitkä.

Vasta nyt alan kuitenkin tiedostaa ylikuntoni todellisen tilan. Leposykkeeni ei ole laskenut kuukaudessa mihinkään ja ortostaattinen sykkeeni on peräti noussut: ensimmäisen lepoviikon jälkeen se oli 29, nyt se on ollut jatkuvasti jopa 40 hujakoilla. Flunssasta jäänyt tukkoisuus toki vaikuttaa asiaan, mutta tämänhetkiseen tilaani liittyy sykkeiden lisäksi muitakin oireita. Öisin kehoni käy toisinaan aivan ylikierroksilla: heräilen vuorotellen kylmissäni tai kuumissani hiestä märkänä ja sykkeet korkealla kuin olisin kuumeessa. Toisinaan tilanne on taas aivan päinvastainen: esimerkiksi nyt olen nukkunut kolmena yönä peräkkäin yli kymmenen tuntia sikeää unta, nukahtanut iltaisin helposti ja ollut silti koko päivän todella väsynyt ja uupunut. Ja silti leposykkeessäni ja ortostaattisessa sykkeessäni ei ole tapahtunut muutosta mihinkään suuntaan. Lopputulos tuntuu olevan sama, nukuin sitten kymmenen tuntia sikeästi tai kuusi tuntia katkonaisesti.

Lähtöpisteessä siis ollaan yhä. Pitäisi varmaan olla kärsivällinen ja luottaa siihen, että lepo lopulta palkitaan. Tuntuu kuitenkin turhauttavalta kun edistystä ei tapahdu mihinkään suuntaan. Olen alkanut ehkä vähän stressata palautumista itsessään, esimerkiksi leposykkeen muutoksia. Sitä alkaa myös miettiä, onko ihan hakoteillä ja voisiko tässä taustalla olla jotain muutakin. Ajattelinkin käydä urheilulääkärillä ensi viikolla. Ehkä urheiluun erikoistunut lääkäri osaisi auttaa ylikuntoasioissa YTHS:n yleislääkäriä enemmän ja ainakin saisin varmuuden siitä, että teen asioita oikein.

On kuitenkin myönnettävä, etten ole ehkä levännyt kyllin intensiivisesti. Olen käynyt paljon jooga- ja pilatestunneilla, joiden yhteydessä olen käynyt salin puolella treenaamassa crosstainerilla tai polkemassa kuntopyörää. Olen pitänyt sykkeet korkeintaan 120:ssa, mutta ehkäpä sekin on ollut liikaa. Välillä lihakseni ovat kipeytyneet jopa joogasta ja pilateksesta. Olen myös kävellyt todella paljon, yleensä n. 15 000 askelta päivässä. Päähäni on pinttynyt ajatus siitä, että vain sykkeitä kohottava hikiliikunta on oikeaa urheilua ja kaikki muu kevyttä, palauttelevaa liikuntaa, jota voi harrastaa huoletta niin paljon kuin haluaa. Mutta eihän se niin mene. Pitkät kävelylenkit ovat olleet omiaan korvaamaan juoksua. Niillä pääsen liikkeelle ja saan nautittua luonnosta sekä ulkoilmasta. Luonto ja ulkoilu ovat todella tärkeitä henkisen hyvinvointini kannalta – luonnossa rentoudun. Kävelylenkitkin kannattaisi kuitenkin pitää lyhyempinä ja kevyempinä tai ihan vaan skipata. Esimerkiksi tänään olen ollut koko päivän väsynyt ja kärsinyt lihasjumeista – päätin siis jättää kävelemisen ihan minimiin, skipata joogatunnin ja viettää koko vapaapäiväni kotona opiskellen. Illalla saatan venytellä tai tehdä pari omatoimista meditaatioharjoitusta.

210303

Kuten jo kerroin, totaalilepo on itselleni äärimmäisen vaikeaa – etenkin silloin, kun en kärsi mistään liikuntaa suorastaan estävästä vaivasta, kuten kuumeesta tai murtuneesta jalasta. Ylikunto on niin salakavala tila. On todella vaikeaa määritellä, milloin voi taas liikkua ja missä määrin. Taustani eivät todellakaan auta asiaan: syömishäiriö, suorittajakeskeisyys, kontrollintarve ja perfektionismi jyskyttävät jatkuvasti takaraivossa ja aiheuttavat syyllisyyttä ja masentuneisuutta. Yksi tärkeimmistä konkreettisista toimista kohti parantumista on aktiivisuusrannekkeesta luopuminen. Olen jo pitkään tiennyt aktiivisuusrannekkeen olevan itselleni erityisesti lepopäivinä haitaksi, mutta siitä on ollut vaikea luopua. Olen käyttänyt aktiivisuusranneketta lähinnä leposykkeeni seuraamiseen, mutta samalla se on toiminut minulle piiskurina. Aktiivisuusranneke ilmoittaa minulle päivittäisen tavoiteaskelmäärän, jonka yritän päivittäin saavuttaa. Tavoitteet asettavat minulle paineita. Suorittajaluonteeni on vaikeaa ohittaa tavoitteet ja hyväksyä se, etteivät ne täyty joka päivä. Liiku-ilmoituksillaan ja tilastoillaan aktiivisuuranneke muistuttaa minua siitä, etten voi juosta. Lisäksi aktiivisuusrannekkeeni laskee kalorinkulutukseni sykkeeni ja tietojeni perusteella. Jos en liiku päivän aikana lainkaan, kalorinkulutukseni on rannekkeeni mukaan 1300 kalorin luokkaa. Kalorilukemat taas ovat omiaan herättelemään syömishäiriöajatuksia, jotka saavat minut jälleen laskemaan kaloreita, yrittämään rajoittaa syömistäni sekä tuntemaan syyllisyyttä ja ahdistusta. Toisaalta myös päivittäinen leposykkeen kyttääminen kellosta aiheuttaa stressiä ja paineita. Aktiivisuusranneke saa siis nyt ylikunnon ajaksi häipyä. Mittailen sykettäni aina silloin tällöin – en halua tulla riippuvaiseksi askelien, kaloreiden tai leposykkeen seuraamisesta.

Stressiä lievittääkseni otin tänään yhteyttä Varsovan maratonin järjestäjiin ja kysyin, onnistuuko osallistumiseni siirtäminen ensi vuodelle tai voisinko mahdollisesti osallistua kympille maratonin sijaan. Katsotaan, mitä sieltä vastataan. Olen kuitenkin lähes sataprosenttisen varma siitä, että maraton jää nyt väliin. Vaikka oloni mystisesti parantuisikin viikossa tai parissa, maratoniin olisi enää 2-3 viikkoa. Ja treenaaminen pitää aloittaa ylikunnon jälkeen maltillisesti, jottei olla taas hetken päästä samassa tilanteessa. Maratonin juokseminen heti parin kuukauden juoksutauon jälkeen ei olisi järkevää vaan johtaisi todennäköisesti uuteen ylikuntotilaan. Asian myöntäminen tietyllä tavalla helpottaa parantumiseen kohdistamiani paineita.

Sellaisia tunnelmia ja avautumisia tällä kertaa. Kehnolta näyttää, mutta ehkä tästä kirjoituksestakin välittyy se, kuinka opin jatkuvasti paremmin kohtaamaan tosiasiat, kuuntelemaan kehoani, hellittämään rutiineistani ja olemaan armollisempi itselleni. Ymmärrän ylikuntoa joka päivä paremmin. Sen aikana pitää oikeasti osata rentoutua ja päästää irti urheilusta hetkeksi kokonaan eikä jatkuvasti etsiä korvaavia treenimuotoja, liikkua sallitun määrän ylärajoilla ja odottaa jännittyneenä hetkeä, kun juoksu taas kulkee. Se ei tule vastaan tuosta vaan. Olen myös huomannut, että juoksun ohella kaipaan myös huomattavasti sitä levollista, tervettä ja tasapainoista oloa – hyvinvointia. Alan olla kyllästynyt korkeaan leposykkeeseen, univaikeuksiin, ahdistukseen, lihaskipuihin, väsymykseen sun muihin ylikunto-oireisiin. Parantuminen merkitsisi toivon mukaan myös näiden oireiden korjaantumista.

Onneksi juoksuvuosia on vielä edessä, joten mahdollinen kuukausienkaan juoksutauko ei maailmaa kaada. Toivotaan kuitenkin, että selviäisin vain yhden kisan skippaamisella ja pääsisin juoksemaan HCR:n toukokuussa – vaikka sitten kahteen ja puoleen tuntiin!

sdr

Mainokset

11 kommenttia artikkeliin ”Kuukausi ylikuntodiagnoosin jälkeen

    1. Kiitos vielä! Hyvin sanottu. Joskus se on vaan tosi vaikeaa kun on tottunut tekemään kaiken aina täysillä ja vaatimaan itseltään niin paljon. Mutta ei tässä mikään muu vaan yksinkertaisesti auta. Oli muuten hyvä jutella GoExpossa, pisti ajattelemaan näitä juttuja 🙂

      Tykkää

  1. Hienoa pohdiskelevaa tekstiä. Tsemppiä parantumiseen! Toivottavasti osaat olla armollinen itsellesi ja vähentämään tarvittaessa myös kevyttä liikuntaa.

    Täytyy myöntää, että ortostaattinen sykkeesi alkoi hieman kauhistuttamaan minua. Se johtuu siitä, että olen itse mittaillut taannoin aivan samankaltaisia lukemia. En ole mitannut niitä pitkään aikaan ja pitäisi kyllä ryhdistäytyä sen suhteen. En ole tunnistanut varsinaisia ylikunnon oireita, mutta ehkä merkit pitäisi ottaa vakavammin. Noh, onneksi valmistumiseen ei ole enää mahdottoman paljon aikaa. Töiden, lopputyön ja viimeisten kurssien yhdistelmä tappaa, just saying.

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos kommentista! Onhan tämä tosi vaikeaa, mutta onnistuu, kun tietää ettei muita vaihtoehtoja yksinkertaisesti ole! Jos siis joskus haluan vielä päästä juoksemaan. Ja tiedän, mistä puhut. Stressi ja henkinen kuormitus saa ortostaattisen sykkeen nousemaan ihan yhtä lailla. Tsemppiä!

      Tykkää

  2. Tsemppiä sinulle
    Itse olen tällainen omaksi iloksi juoksunharrastaja, lähdin vuoden 2013 kesällä ihan kävelystä pikku hiljaa juoksuun
    Juoksutapahtumissa on sitä jotain ja niissä on mukava käydä vaikkakin omat ajat ovat siellä ”häntäpäässä”
    Nyt itse jouduin myös pakkolepoon, kun viime torstaina todettiin keuhkokuume. Nyt taitaa olla parasta jättää HCR väliin ja kuntoutua muihin tapahtumiin.

    Liked by 1 henkilö

  3. Niin samoja ajatuksia täällä. Vaikka itsellä tällä hetkellä liikunnan harrastamista estää fyysinen vamma. (Ei pysty vetämään itseään ylikuntoon, kun kroppa ei anna juuri liikkua..) Mut siis just tuo askeleiden ja aktiivisuuden kyttääminen ja lisäksi sen miettiminen, mitä kannattaa tehdä. Musta tuntuu, että olen monta kertaa hidastanut paranemista pyöräilyllä, kävelyllä, krosstainerilla jne., kun on vaan niin vaikea olla tekemättä mitään.

    Tuo maratoniin liittyvä päätös oli kyllä ainoa ja oikea päätös. Hyvä sinä! 🙂

    T. Täysin samat taustat omaava wannabe-juoksija

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos Suvi! Kiva löytää kohtalotovereita, siitä saa voimaa. Just se, ettei vaan malta olla tekemättä yhtään mitään. On todella turhauttavaa kun tää tilanne ei etene mihinkään suuntaan 😦 Pitäisi vaan malttaa. Mutta ehkä tämä tästä vielä. Onhan näitä vuosia edessä vaikka palautumiseen menisi kokonainen vuosi. Tsemppiä sulle myös fyysisen vamman kanssa painimiseen! 🙂

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s