Ylikuntokuulumisia: kuusi viikkoa juoksutaukoa eikä loppua näy

Juoksutaukoa alkaa olla takana pian kuusi viikkoa. Olotila ei ole muuttunut yhtään paremmaksi – päinvastoin. Koko viime viikon lepäsin kunnolla, söin hyvin, nukuin paljon, vietin aikaa ystävien kanssa. En liikkunut yhtään ylimääräistä, vaan yritin pitää rasituksen aivan minimissä. En mittaillut sykkeitäni joka päivä, vaan yritin unohtaa koko ylikunnon.

Lauantaina tein viikon ainoan ”urheilusuorituksen” kun menin yin-joogatunnille. Ennen tuntia päätin testata kuntopyörällä, josko kevyt polkeminen tuntuisi jo mukavalta. No, ei tuntunut. Sykkeet nousivat heti ja hiki virtasi jo muutaman minuutin jälkeen. Olisihan se toisaalta pitänyt tajuta, sillä ortostaattinen sykkeeni huiteli alkuviikosta edelleen jossain 40 paikkeilla. Lopetin pyöräilyn lyhyeen.

dav

Tänään mittasin taas ortostaattisen sykkeeni viikon tauon jälkeen ja tällä kertaa se olikin noussut ennätyslukemiin, peräti 48:an. Mietin vaan, miten ihmeessä tässä voi jatkaa positiivista ajattelua ja uskoa siihen, että ylikunto levon avulla joskus vielä selätetään, kun tulokset näyttävät jatkuvasti huonommilta? Vaikka teen kaiken ”oikein”, maltan vihdoinkin levätä ja yritän syödä syömishäriötaustasta sekä pelottavasta peilikuvasta huolimatta mahdollisimman normaalisti – paljon, terveellisesti ja monipuolisesti? Koko tilanne on tiivistettynä ahdistava, masentava ja turhauttava. Turha kiukutella, itsepä olen tilani aiheuttanut.

Päällimmäisenä on kysymys, mitä oikeastaan voisin tehdä paremmin? Pitäisikö jatkaa lepoa vai käydä kevyillä kävelylenkeillä? Pitäisikö syödä paljon vai keventää kun ei kerta kulutakaan? Pitäisikö käydä urheilulääkärillä vai luottaa siihen, että tilani lähtee tästä vielä kohenemaan jossain vaiheessa?

Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, kyse ei ole pelkästä juoksemisesta. Haluaisin olla terve. Ylikunto tuntuu joka päivä. Päätä särkee, ahdistaa, hikoiluttaa, väsyttää. Olo on hermostunut ja vetämätön, en pysty keskittymään mihinkään. Kuin olisi kipeä, muttei kuitenkaan ole. Ja kuten jo sanoin, lepo ei ole auttanut yhtään. Tilanne on pikemminkin mennyt vain huonompaan suuntaan.

Edellisviikolla päätin luopua askelmittaristani ja lopettaa kaikenlaisen vähänkään fyysisesti rasittavan liikunnan, kuten kävelylenkit. Viime viikolla päätin ottaa etäisyyttä instagramista, sillä muiden iloiset juoksukuvat tekevät itselleni vain pahan mielen – kääntävät veistä haavassa ja muistuttavat siitä, että itse en pääse juoksemaan tätä menoa vielä pitkään aikaan. Kaikki tekemäni päätökset ajavat minua koko ajan kauemmas juoksusta. Olen miettinyt, pelännyt, ettei juoksu saa elämässäni enää ikinä samanlaista roolia. Että sitten joskus kun ylikunnosta viimein paranen, en enää löydäkään juoksua uudelleen. Ettei se tunnukaan enää samalta, etten saakaan siitä enää niitä samoja fiiliksiä mitä tähän mennessä olen saanut. Olen elänyt juoksukuplassa neljä ja puoli vuotta: pisin taukoni on ollut neljä viikkoa, ja silloinkin harrastin korvaavaa, kevyttä liikuntaa kun en juoksemaan päässyt. Nyt kupla on puhjennut ja ketju katkennut – tarkoittaako se, että on noustava pohjalta, aloitettava kaikki alusta? Pystynkö siihen?

Tänään facebook kuitenkin muistutti itseäni vuoden takaisesta. Vuosi sitten juoksin Milanon maratonin. Moni teistä tietääkin tämän tarinan: olin kärsinyt koko edellisen vuoden anemiasta ja korjannut tilannetta syksystä asti. Olin elämäni kunnossa. Tein ennätykseni vahvalla ja tunteikkaalla juoksulla – itku tuli jo ennen maaliviivaa. Luin läpi kisaraporttini ja silmät kostuivat jälleen. Erityisesti seuraavat vuosi sitten kirjoittamani rivit saivat minut taas muistamaan, miksi rakastan juoksua ja miksi en tule ikinä lopettamaan sitä:

Tunnetta maaliviivan toisella puolella on mahdotonta pukea sanoiksi. Ei tällaista tunnetta yksinkertaisesti voi saada mistään muualta – tai ainakaan itse en ole ikinä kokenut mitään vastaavaa. Sillä hetkellä tuntui, että olisi saavuttanut jotain paljon suurempaa kuin juossut maratonin ja rikkonut ennätyksensä. Tuntui, että pystyy ihan mihin vaan. Jokainen maratonin juossut käy maalissa läpi erilasia tunteita, mutta tämä oli oma tunnemyräkkäni. Vaikka kolmen ja puolen tunnin alittaminen oli ihan mieletön juttu, aika tuntui siinä hetkessä toisarvoiselta asialta. Niinhän se menee: matka on päämäärää tärkeämpi.

Tästä saan voimaa toipumiseen ja lepäämiseen. Juoksu on niin parasta, ei siitä vaan pääse mihinkään. Vaikka ylikunnosta toipumiseen menisi yli vuosi, aion taistella itseni takaisin juoksukuntoon. Tätä harrastusta en varmasti jätä ikinä, jos se vaan on itsestäni ja omasta tahdostani kiinni. Taidan sijoittaa rahani kunnon urheilulääkäriin, jos sieltä saisi vielä lisää vinkkejä ja uskoa paranemiseen.

030401

Kiitos teille lukijoille ja ystäville tsempeistä ja vinkeistä! Kaikki eivät ehkä ymmärrä, miten kuuden viikon juoksutauko voi olla jollekin maailmanloppu, mutta osa teistä ymmärtää ja tietää. Vertaistuki on tässäkin asiassa äärimmäisen voimaannuttavaa. Muutkin ovat selvinneet, kyllä minäkin selviän! Pahoittelut myös siitä, että olen hieman vetäytynyt somesta ja blogimaailmasta. En halua kiusata itseäni, joten yritän keskittyä enemmän asioihin, jotka eivät liity juoksuun. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä olen niin tottunut selailemaan juoksukuvia ja -blogeja päivittäin. Niistä tulen saamaan taas voimaa ja motivaatiota siinä vaiheessa, kun rakennan jälleen juoksukuntoani. Toivottavasti mahdollisimman pian!

Advertisements

21 kommenttia artikkeliin ”Ylikuntokuulumisia: kuusi viikkoa juoksutaukoa eikä loppua näy

    1. Kiitos Krista! 🙂 onhan se tosi vaikeaa, mutta pakko vaan uskoa, että se on hyväksi. Ei kukaan turhaan ajaudu ylikuntotilaan. Keho ilmoittaa, että nyt on pakko levätä. Ei ole muita vaihtoehtoja. Se tekee tästä ehkä vähän helpommin hyväksyttävää.

      Tykkää

  1. Tsemppiä itsesi paranteluun. 🙂 Sä nouset sieltä vielä vahvempana ja terveenpänä.

    Mulla on ihan samanlaisia oireita mutta syynä kilpirauhasen liikatoiminta. Liikkua saan mutta ei tunnu mukavalta kun sykkeet katossa.

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos Susanna! 🙂 Itse asiassa nyt kun tuon mainitsit niin kävinkin googlettelemassa kilpirauhasen liikatoimintaa. Kuulostaa niin tutulta, että taidan käydä poissulkemassa senkin lääkärissä. Kiitos vinkistä siis 🙂

      Tykkää

  2. Tsemppiä täältäkin! Varmuuden vuoksi kävisin testauttamassa myös muut arvot lääkärillä (en muista oletko jo tehnytkin niin?), että saat eliminoitua muut oloa heikentävät tekijät ylikunnon rinnalta pois.

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos Salla! 🙂 Pitää tosissaan käydä vielä lääkärillä kunnon tarkastuksessa. Olen mittauttanut vain hemoglobiinin ja raudan varastoarvot. Voihan siellä olla taustalla jotain muutakin, mikä pahentaisi ylikunto-oloa.

      Tykkää

  3. Hei! Oletko käynyt mittauttamassa kilpirauhasarvot? Itse sain ihan ”uuden elämän”, kun vajaatoiminta saatiin aisoihin lääkityksellä. Kaikkea hyvää sinulle ja pikaista toipumista!

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos vinkistä! Googlettelin tuota kilpirauhasen liikatoimintaa ja oireet tuntuu kyllä niin tutuilta, että taidan käydä senkin tarkastamassa. Jos ei mitään löydy niin onpahan poissuljettu sekin vaihtoehto. Kiitos vielä ja hyvää kevättä! 🙂

      Tykkää

  4. Kuulostaa niin tutulta tuo epävarmuus ja ahdistus siitä mitä tulisi tehdä kun lepo ei auta ja tilanne vain jatkuu… :/ Itsellä pian vuosi takana ylikunnosta toipumista, mutta muistan vieläkin nuo ensimmäisten viikkojen ja kuukausienkin tuskat. Ja minä tein sen virheen että vähensin syömistä kun treenit jäivät, mikä vain hidasti toipumista. Eli riittävästi ravinteikasta ruokaa vaikka ahdistaisi, kroppa tarvii energiaa palauttamiseen! ❤ Urheilulääkärillä käynti usein helpottaa kun saa ammattilaisen mielipiteen eikä vain pähkäile yksin 🙂 Minä löysin avun urheilufyssarilta, mutta tilanne oli sikäli eri, että oli jo ikäviä kipuja ja nivellukko kun ylirasitus edennyt hermostoon saakka. Jos kaipaat vertaistukea niin kirjoitin juuri blogiin miten toivuin ylikunnosta 🙂 Tsemppiä, kyllä se keho vielä palautuu kun sen aika on ja sitten nouset entistä vahvempana!

    http://sekoitettuarki.blogspot.fi/2017/03/miten-toivuin-ylikunnosta.html?m=1

    Liked by 1 henkilö

    1. Lukaisin postauksesi ensimmäisen kappaleen ja huhhuh, kuulostaa niiiiiin tutulta! Laskenut suorituskyky meni mullakin huonon kunnon piikkiin. Aloin treenata kovempaa, mikä vaan pahensi ylikuntoa. Luen juttusi kunnolla läpi, sillä on ihanaa kuulla, että joku on tästä selvinnyt 🙂 Ja lääkäriin on pakko kyllä mennä. Kiitos sinulle paljon tuestasi – luo uskoa siihen, että kyllä minäkin vielä paranen! ❤

      Tykkää

  5. Empäs olekkaan aiemmin sinulle kirjoitellut, GoExpoilla yritin ettiä sua, mut tiet meni näköjään ristiin, mutta joka tapauksessa: Halaus sinulle!<3 Mulla ei oo henkilökohtasesti vastaavaa kokemusta siitä mitä parhaillaan käyt läpi, mutta uskon prosessisi kaipaavan sitä mitä muutkin tällaiset isot elämää hetkauttavat jutut vaatii: AIKAA. Ja noh, kärsivällisyyttä ja pirun pitkää pinnaa. Ole armollinen. Nää jutut on varmasti todella yksilöllisiä, parantuminen kestää toisilla vähemmän, toisilla enemmän aikaa. Varmasti nouset vielä sieltä, ihan takuulla, mutta ole armollinen itsellesi. En usko, et lääkärissä käymisestä ja mm kilpirauhasarvojen ja muidenkin arvoken mittauttamisesta olisi ainakaan mitään haittaa! Itse menisin ehdottomasti tilanteesasi lääkäriin, jotta voisin sulkea muut häiriötekijöt pois. Mielestäni on super hienoa, et oot pikkuhiljaa jättäny mm askelmittarin seuraamisen pois ja että koitat unohtaa "ylikunnon" täyttämällä päiväsi nyt muilla hienoilla jutuilla, josta saat energiaa, mutta ennen kaikkea tilannettasi kunnioittavissa rajoissa! Lisää tämmöstä! Ja kirjoitit siitä, kuinka sinua pelottaa, että et ehkä löydäkään juoksua samalla tavalla uudelleen toivuttuasi. Ole armollinen senkin suhteen itsellesi. Se ajatus varmasti on kauhea, kun on tottunut (lähes) jokaisen valinnan tukevan tätä rakasta elämäntyyliä(juoksijan elämä), mutta en usko et se on nyt se mihin kannattaa keskittyä. Voi hyvin olla et niin käy, julma totuus. Voi myös olla, et joku päivä juokset maratonin alle kolmeen tuntiin. Mieti miten paljon rikkaampi oot tulevissa valinnoissasi tästä selvittyäsi? Ja esimerkki muille! Mikä vain on mahollista! Mut niinku itekki kirjotit, haluat olla ennen kaikkea terve, siinä sulle tyttö rakas asia mihin keskittyä! Toivon sulle pelkkää hyvää, paljon hymyä ja halauksia, suunta on vaan ylöspäin!!! ❤

    Liked by 1 henkilö

    1. Voi kiitos! Nyt tuli ihan vedet silmiin :’)
      Niin fiksuja sanoja sulta. Olet niin oikeassa! On niin vaikeaa, kun koko elämä on liittynyt juoksuun. Nyt kun sitä ei enää olekaan, niin mitä mulla on? Kuka mä olen? Eräänlainen identiteettikriisi siis meneillään tässä kaiken muun ohella. Mutta vastaus on niin yksinkertainen. Parantuminen vaatii lepoa ja ennen kaikkea aikaa, kuten sanoit. Pakko vaan yrittää hetkeksi unohtaa kaikki juoksuun liittyvä ja luottaa siihen, että pääsen juoksemaan, kun kroppa on valmis. Aikaa se vaatii, mutta onneksi aika menee nopeasti. Kiitos sulle vielä ihanista rohkaisevista sanoista ❤ ja harmi kun ei törmäilty GoExpossa, ehkä jossain muussa yhteydessä sitten! 🙂

      Tykkää

  6. Vähän tuttuja ajatuksia. Itselläni on helmikuusta lähtien ollut jalkojen kanssa ongelmia ja toukokuun lopussa pitäisi puolikas käydä juoksemassa. Todella masentavaa, vihastuttavaa ja turhauttavaa, kun ei voi kunnolla harjoitella. Muiden juoksijoiden näkeminen lannistaa vain enemmän ja näin keväisin niitä näkeekin sitten paljon. Tekisi mieli vain laittaa lenkkarit jalkaan ja sännätä mukaan siihen samaan innostukseen. Lisäksi pelottaa se, että juoksukunto romahtaa totaalisesti ja kaikki sen rakentamisen eteen nähty vaiva valuu hukkaan. Mutta se siitä avautumisesta. Älä siis huoli, et ole ainoa kenellä ei mene niin loistavasti. Mutta täältä noustaan.

    Liked by 1 henkilö

    1. Toi on niin totta, keväällä on erityisen vaikeaa kun näkee niin paljon juoksijoita joka paikassa! Tosi harmi tuo sun tilanteesi 😦 Voin vaan kuvitella. Ootko itse pitänyt lepoa tai käynyt lääkärin puheilla? On tietty harmi kuulla muiden vastoinkäymisistä mut toisaalta hyvä tietää, ettei ole ainut. Ja on ne muutkin näistä tauoista selvinneet. Lepo vaan vahvistaa meitä ja nostaa motivaatiota. Kyllä me noustaan 🙂

      Tykkää

  7. Huomenna vasta (vihdoin) olen menossa lääkäriin, tai hoitotarpeen arviointiin. Noin viikon lepäsin kerran ja se auttoikin. Silti viikko oli ehkä liian lyhyt aika, koska kipu tuli ensimmäisen lenkin jälkeen takaisin. Muuten olen juossut sen verran, kuin kivun rajoissa olen pystynyt. Olen vähän vältellyt lääkärille menoa, koska pelkään että saan sellasen kahden viikon juoksu/liikunta kiellon. Mutta enää ei sekään oikeastaan haittaisi, kunhan vain saan jalan taas kuntoon. Tuntuu, että kaikille juoksijoille tulee näitä suvantovaiheita jossain kohtaa. Pitäisi vain katsoa asioita vähän pidemmällä tähtäimellä ja hoitaa kaikki vaivat huolellisesti ja maltilla.

    Liked by 1 henkilö

  8. Moikka!

    Voi harmitus tuota sinun ylikuntoasi! Toivon, että lepo alkaa auttamaan ja löytdät myös muuta ajateltavaa muin juoksu. Tulin kuitenkin antamaan lukuvinkin siihen aikaan, kun juoksijat ja heidän tarinanansa alkavat taas kiinnostaa. .. siihen asti suuren suuret voimahalit ja tsemppirutistukset!

    Tulimme nimittäin kiittelemään, että kirjoittelit aikaisemmin Juoksukaverikirjapostauksen, jonka nykyversio (idea varmasti toisaalta) on Takomorunners-heimolaisilta. Nyt kokosimme yhteen kaikki löytämämme juoksukaverikirjapostaukset ja sinä sekä lukijasi olette erittäin tervetulleita lukemaan niitä sivuillemme.

    Juoksukaverikirja on edelleen auki ja sivuja riittää, joten kuka tahansa juoksunystävä voi kirjoittaa postauksensa sinne. Kiitos ja tervetuloa lukemaan juoksubloggaajien postauksia. =)

    http://www.takomorunners.com/2017/04/takomorunners-juoksukaverikirja.htm

    Liked by 1 henkilö

    1. Moi! Pahoittelut kun vastaamisessa meni näin kauan, olen tietoisesti ottanut yhteyttä blogiin! Mutta kiitos, mahtava juttu, pitääkin käydä selailemassa kaverikirjaa 🙂 Tosi hyvä idea!

      Tykkää

  9. Et voi kuvutellakaan kuinka ihanaa oli löytää blogisi ja huomata että se on vielä näinkin tuore! En siis tietenkään ole innoissani, että käyt läpi näin raskasta vaihetta juuri nyt 😦 Taidan vain itse olla samassa jamassa ja olisi ihana jos disi vertaistukea joltain joka käy läpi samoja tunteita ja ongelmia. Jos haluat, niin laita mulle yksityisviestiä instassa @ysemins

    Liked by 1 henkilö

    1. Moikka! Pahoittelut kun vastaamisessa kesti näin kauan, olen ihan tietoisesti ottanut etäisyyttä blogimaailmaan ja muutenkin kaikkiin juoksujuttuihin. Tosi kiva kuulla, jos tilanteestani on sinulle jotain apua – vertaistuen voima on ihan mieletön! 🙂 Pistän sulle vielä viestiä!

      Tykkää

  10. Hei katju!

    Voin kertoa omasta kokemuksestani vähän näin vertaistueksi 🙂

    Aloitin pikkuhiljaa treenaamaan salilla ja lenkkeilemään pitkän 9 vuosen anoreksian jälkeen kun olin saanut painoa lähes normaaliksi. Lähes 2 vuotta ehdin treenata melko paljon ja intensiivisesti tarkkaillen samalla kokoajan mitä syön ja minkä verran. Söin aivan liian vähän ja paino nousi viitisen kiloa, hieman myös lihasta mutta kokoajan olin jotenkin tukossa ja masentunut. Tilanne äityi siihen että 1,5 vuotta sitten joulun aikoihin en pystynyt kunnolla kävelemään kun jalat tärisi ja väsyi jo seisomisesta. Olin jatkuvasti nuhassa ja kurkkukivussa. Hiuksia lähti aivan hirveästi ja päänahka sekä naama oli tosi kuivia ja kipeitä. Suolisto alkoi reistailemaan ja ravinteet eivät imeytyneet ja suolisto ei toiminut. Yöt meni valvoessa ja hikoillessa sekä rytmihäiriöitä kuunnellessa.
    Nyt 1.5 vuotta tuosta, olen päässyt siihen tilanteeseen että päänahka ei ole enää kirpä, akne alkanut paranemaan, välillä nukun yöt ilman hikoilua ja heräilyä, usein kuitenkin niitä on vieläkin.
    Kroppa kestää eippaita kävelylenkkejä muttei muuta. Suolisto toimii vähän paremmin ja en ole niin väsynyt koko ajan. Silti olen menettänyt hiukseni (nykyään ihan lyhyt poikatukka ja edelleen hiuskatoa), masennusta, ahdistusta ja väsymystä tähän tilanteeseen ja siihen että elämänilo hävinnyt kun näin pahasti sairastunut liian urheilun takia.
    Kaikki kilpirauhaskokeet, rauta, vitamiini,hivenaineet yms kokeet on otettu ja monta tuhatta euroa mennyt lääkäreihin mutta kukaan, edes yksityinen funktionaalinen lääkäri ei ole osannut auttaa tilannettani.
    Voin vaan toivoa että tilanne paranee pikkuhiljaa ja pääsen taas jonain päivänä elämään ja iloisuutten kiinni! 🙂

    Jaksa vain nyt levätä ja toipua rauhassa. Muutaman kuukauden lepo ei tuskin poista kehittynyttä ylikuntoa niin sinullakin edessä vielä varmaan runsaasti lepoa.

    Ja tuon 1300kcal päivässä ilman treeniä on ihan valhe, Itse olen tosi pienikokoinen ja lyhyt ja syön n.1600kcal vaikken treenaa yhtään mitään ja en ole lihonnut juuri yhtään. Eli lisää vain ruokaa. aluksi voi turvottaa mutta se tasoittuu kyllä 🙂

    Liked by 1 henkilö

    1. Hei Sini!

      Kiitos henkilökohtaisesta tarinastasi, se herätti valtavasti tunteita ja ajatuksia! Voin vain kuvitella, miten paha ylikuntotilasi on ollut jos oireet ovat olleet tuota luokkaa, pitkä historia anoreksian kanssa ei varmasti auta asiaan.. Urheilu on kyllä siitä ikävää, että helposti se menee tietyillä ihmisillä (suorittajilla) överiksi ja lopputulokset ovat karmeita 😦 ja vasta ylikuntoisena oppii arvostamaan terveyttä ja omaa kroppaa sekä kaipaamaan kunnolla liikuntaa. Kai tämä siis opettaa meille molemmille jotain, itse näytät olevan jo voiton puolella ja tuolla asenteella selviät kyllä! Älä anna tilanteesi masentaa, olet jo pitkällä 🙂 Nyt pitää itsekin siis vaan malttaa vielä ottaa iisisti niin kyllä minäkin taas joku päivä juoksen. Kiitos kommentista ja tsemppiä!!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s