Ylikuntokuulumisia: kuusi viikkoa juoksutaukoa eikä loppua näy

Juoksutaukoa alkaa olla takana pian kuusi viikkoa. Olotila ei ole muuttunut yhtään paremmaksi – päinvastoin. Koko viime viikon lepäsin kunnolla, söin hyvin, nukuin paljon, vietin aikaa ystävien kanssa. En liikkunut yhtään ylimääräistä, vaan yritin pitää rasituksen aivan minimissä. En mittaillut sykkeitäni joka päivä, vaan yritin unohtaa koko ylikunnon.

Lauantaina tein viikon ainoan ”urheilusuorituksen” kun menin yin-joogatunnille. Ennen tuntia päätin testata kuntopyörällä, josko kevyt polkeminen tuntuisi jo mukavalta. No, ei tuntunut. Sykkeet nousivat heti ja hiki virtasi jo muutaman minuutin jälkeen. Olisihan se toisaalta pitänyt tajuta, sillä ortostaattinen sykkeeni huiteli alkuviikosta edelleen jossain 40 paikkeilla. Lopetin pyöräilyn lyhyeen.

Tänään mittasin taas ortostaattisen sykkeeni viikon tauon jälkeen ja tällä kertaa se olikin noussut ennätyslukemiin, peräti 48:an. Mietin vaan, miten ihmeessä tässä voi jatkaa positiivista ajattelua ja uskoa siihen, että ylikunto levon avulla joskus vielä selätetään, kun tulokset näyttävät jatkuvasti huonommilta? Vaikka teen kaiken ”oikein”, maltan vihdoinkin levätä ja yritän syödä syömishäriötaustasta sekä pelottavasta peilikuvasta huolimatta mahdollisimman normaalisti – paljon, terveellisesti ja monipuolisesti? Koko tilanne on tiivistettynä ahdistava, masentava ja turhauttava. Turha kiukutella, itsepä olen tilani aiheuttanut.

Päällimmäisenä on kysymys, mitä oikeastaan voisin tehdä paremmin? Pitäisikö jatkaa lepoa vai käydä kevyillä kävelylenkeillä? Pitäisikö syödä paljon vai keventää kun ei kerta kulutakaan? Pitäisikö käydä urheilulääkärillä vai luottaa siihen, että tilani lähtee tästä vielä kohenemaan jossain vaiheessa?

Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, kyse ei ole pelkästä juoksemisesta. Haluaisin olla terve. Ylikunto tuntuu joka päivä. Päätä särkee, ahdistaa, hikoiluttaa, väsyttää. Olo on hermostunut ja vetämätön, en pysty keskittymään mihinkään. Kuin olisi kipeä, muttei kuitenkaan ole. Ja kuten jo sanoin, lepo ei ole auttanut yhtään. Tilanne on pikemminkin mennyt vain huonompaan suuntaan.

Edellisviikolla päätin luopua askelmittaristani ja lopettaa kaikenlaisen vähänkään fyysisesti rasittavan liikunnan, kuten kävelylenkit. Viime viikolla päätin ottaa etäisyyttä instagramista, sillä muiden iloiset juoksukuvat tekevät itselleni vain pahan mielen – kääntävät veistä haavassa ja muistuttavat siitä, että itse en pääse juoksemaan tätä menoa vielä pitkään aikaan. Kaikki tekemäni päätökset ajavat minua koko ajan kauemmas juoksusta. Olen miettinyt, pelännyt, ettei juoksu saa elämässäni enää ikinä samanlaista roolia. Että sitten joskus kun ylikunnosta viimein paranen, en enää löydäkään juoksua uudelleen. Ettei se tunnukaan enää samalta, etten saakaan siitä enää niitä samoja fiiliksiä mitä tähän mennessä olen saanut. Olen elänyt juoksukuplassa neljä ja puoli vuotta: pisin taukoni on ollut neljä viikkoa, ja silloinkin harrastin korvaavaa, kevyttä liikuntaa kun en juoksemaan päässyt. Nyt kupla on puhjennut ja ketju katkennut – tarkoittaako se, että on noustava pohjalta, aloitettava kaikki alusta? Pystynkö siihen?

Tänään facebook kuitenkin muistutti itseäni vuoden takaisesta. Vuosi sitten juoksin Milanon maratonin. Moni teistä tietääkin tämän tarinan: olin kärsinyt koko edellisen vuoden anemiasta ja korjannut tilannetta syksystä asti. Olin elämäni kunnossa. Tein ennätykseni vahvalla ja tunteikkaalla juoksulla – itku tuli jo ennen maaliviivaa. Luin läpi kisaraporttini ja silmät kostuivat jälleen. Erityisesti seuraavat vuosi sitten kirjoittamani rivit saivat minut taas muistamaan, miksi rakastan juoksua ja miksi en tule ikinä lopettamaan sitä:

Tunnetta maaliviivan toisella puolella on mahdotonta pukea sanoiksi. Ei tällaista tunnetta yksinkertaisesti voi saada mistään muualta – tai ainakaan itse en ole ikinä kokenut mitään vastaavaa. Sillä hetkellä tuntui, että olisi saavuttanut jotain paljon suurempaa kuin juossut maratonin ja rikkonut ennätyksensä. Tuntui, että pystyy ihan mihin vaan. Jokainen maratonin juossut käy maalissa läpi erilasia tunteita, mutta tämä oli oma tunnemyräkkäni. Vaikka kolmen ja puolen tunnin alittaminen oli ihan mieletön juttu, aika tuntui siinä hetkessä toisarvoiselta asialta. Niinhän se menee: matka on päämäärää tärkeämpi.

Tästä saan voimaa toipumiseen ja lepäämiseen. Juoksu on niin parasta, ei siitä vaan pääse mihinkään. Vaikka ylikunnosta toipumiseen menisi yli vuosi, aion taistella itseni takaisin juoksukuntoon. Tätä harrastusta en varmasti jätä ikinä, jos se vaan on itsestäni ja omasta tahdostani kiinni. Taidan sijoittaa rahani kunnon urheilulääkäriin, jos sieltä saisi vielä lisää vinkkejä ja uskoa paranemiseen.

Kiitos teille lukijoille ja ystäville tsempeistä ja vinkeistä! Kaikki eivät ehkä ymmärrä, miten kuuden viikon juoksutauko voi olla jollekin maailmanloppu, mutta osa teistä ymmärtää ja tietää. Vertaistuki on tässäkin asiassa äärimmäisen voimaannuttavaa. Muutkin ovat selvinneet, kyllä minäkin selviän! Pahoittelut myös siitä, että olen hieman vetäytynyt somesta ja blogimaailmasta. En halua kiusata itseäni, joten yritän keskittyä enemmän asioihin, jotka eivät liity juoksuun. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä olen niin tottunut selailemaan juoksukuvia ja -blogeja päivittäin. Niistä tulen saamaan taas voimaa ja motivaatiota siinä vaiheessa, kun rakennan jälleen juoksukuntoani. Toivottavasti mahdollisimman pian!