Puoli vuotta ylikuntodiagnoosin jälkeen

Nyt tulee postaus pitkän tauon jälkeen! Olettekin varmaan tästä blogi- ja somehiljaisuudesta osanneet arvata, ettei ylikunnossani ole ollut juurikaan muutosta suuntaan tai toiseen. Siispä kirjoitettavaakaan ei ole ollut. Vaikka varsinaisessa ylikunnossa ei kuluneen puolen vuoden aikana olekaan tapahtunut suuria muutoksia, se on muuttanut elämääni aivan valtavasti. Nyt kerron, mitä kaikkea kuluneen puolen vuoden aikana oikeastaan onkaan tapahtunut!

200808

Helmikuun lopulla aloitin juoksutaukoni. Olin kovin optimistinen, kun kuvittelin taukoni kestävän pari-kolme viikkoa. Jo tuo aika tuntui kuitenkin aivan mahdottomalta ilman juoksua. Tällä hetkellähän koko ajatus parin viikon juoksutaukopanikoinnista naurattaa, sillä tauko venähtikin puolen vuoden mittaiseksi. Anyway, en osannut levätä. Helmi-maaliskuussa siis kävin useaan otteeseen salilla tekemässä ”kevyttä” treeniä, eli 30-90 minuutin crosstrainer-harjoituksia alle 130 keskisykkeillä. Tämän jälkeen tein yleensä vielä keskivartalotreeniä ja kävin joogassa tai pilateksessa. Tai sitten heitin parin tunnin reippaita kävelylenkkejä. En yksinkertaisesti osannut olla liikkumatta. Liikunnasta oli tullut niin vahva osa arkirutiinejani, että ilman sitä olin täysin hukassa.

Huomasin kuitenkin, että ”kevyet” crosstrainer-treenit puskivat hervottoman hien pintaan ja aiheuttivat levotonta oloa. Lihakseni kipeytyivät jo pilates-tunnin seurauksena ja kevyttä treeniä seuraavana päivänä en suunnilleen jaksanut nousta portaita ylös. Lisäksi nämä treenit vaikuttivat uneeni. Illalla sykkeeni oli ihan yhtä korkealla kuin ennen juoksutaukoa ja nukkuminen todella vaikeaa.

Asiaa ei todellakaan helpottanut aktiivisuusrannekkeeni, jonka kalorinkulutusta ja askelmittaria olin jo pitkään orjallisesti seurannut. Aktiivisuusrannekkeeni laski päivän aikana kuluttamani kalorit taustatietojeni sekä sykkeeni pohjilta, ja lepopäivinä se näytti tyypillisesti n. 1300-1400 kaloria. Koita siinä sitten syömishäiriötaustalla pakottaa itsesi syömään 2000 kaloria! Tiesin, että minun pitäisi syödä ravitsevaa ruokaa ja jopa ekstrakaloreita, jotta kroppani pystyisi paranemaan ylikunnosta. Aktiivisuusranneke teki siitä vaikeaa.

dav

Juoksutaukoa oli takana varmaankin pari kuukautta, kunnes maltoin vihdoinkin päästää kokonaan irti urheilusta. En mennyt enää salille tai ryhmäliikuntatunneille edes testaamaan kevyttä liikuntaa. En tehnyt enää pakkomielteisiä kävelylenkkejä sykkeitä ja askelia kytäten. Ja kaikkein suurimpana muutoksena onnistuin vihdoin luopumaan aktiivisuusrannekkeestani. Se ei ollutkaan enää tarkkailemassa ja komentamassa minua joka päivä. Jo hyvin nopeasti huomasin, etten saanutkaan enää kotona koulupäivän päätteeksi hullua ahdistuskohtausta siitä, että päivittäisestä askeltavoitteestani puuttuu vielä 3000 askelta. En suunnannutkaan enää iltaisin kävelyille, vaan jäin kotiin. Kehitin itselleni uusia harrastuksia. Katsoin kaikki jaksot Skamia ja OITNB:a. Tutustuin uusiin ihmisiin. Näin paljon vanhoja kavereita. Kävin katsomassa Vilppaan korispelejä. Keskityin opiskeluun. Värittelin aikuisten värityskirjoja. Tein juoksuttomat viikonloppumatkat Varsovaan ja Tukholmaan.

Vähitellen juoksu siis siirtyi ajatuksissa taka-alalle ja keskityin elämään ilman sitä. Ja tiedättekö mitä – välillä se oli mahtavaa! Vaikka suurimman osan päivistä kaipasin lenkkipolkuja ja olin ahdistunut siitä, etten päässyt juoksemaan, oli myös päiviä, jolloin olin niin onnellinen siitä, ettei minun tarvitse lähteä juoksemaan räntäsateeseen. Ennen pakotin itseni suunnittelemalleni lenkille, oli tilanne mikä hyvänsä. En esimerkiksi huomioinut lainkaan väsymys- tai stressitilaani, orastavaa flunssaa tai yksinkertaisesti karseaa säätä. Juoksu oli viimeiset puoli vuotta ennen juoksutaukoani lähestulkoon pelkkää suorittamista, nyt näen sen selvemmin kuin koskaan ennen. Siihen suorittamisen kierteeseen en halua enää koskaan palata. Juoksu ei tietenkään aina tunnu hyvältä, mutta kipua ja väsymystäkin on monta eri sorttia. Kun jokainen lenkki alkaa tuntua kärsimykseltä ja pakonomaiselta suorittamiselta, on aika pysähtyä.

Mutta palataanpa vielä takaisin kevääseen. Ylikunnosta palautuminen ei ole sujunut todellakaan lineaarisesti vaan vaikeitakin aikoja on ollut. Vaikka onnistuin keväällä keskittymään muihin asioihin kuin juoksuun, tilassani tuli myös isoja takapakkeja. Jossain vaiheessa siis pakotin itseni lopettamaan liikkumisen ja lepäämään kunnolla. Siinä vaiheessa koin tilanteeni enemmänkin luovuttamisena. Olin melkoisen maassa koko ylikunnon suhteen ja luovutin koko homman. Pelkäsin, etten enää koskaan pääse samalla tavalla juoksuharrastukseeni kiinni, vaikka ylikunnosta joskus toipuisinkin. Luovuttamisella oli myös huonot puolensa. Samalla, kun luovutin urheilun suhteen, syömisongelmani tekivät come-backin. Syömisen kontrollointi tuli täyttämään kontrolloimisen tarpeeni suurta aukkoa, jonka liikuntakielto oli saanut aikaan. Tiesin, että minun tulisi syödä, jotta paranisin. Mutta tuli synkkä hetki, jolloin en oikeastaan edes halunnut enää parantua ylikunnosta. Hetkellisesti elämässä ei tuntunut olevan mitään päämäärää tai sisältöä ilman juoksua. Vihasin taas pyöristynyttä peilikuvaani ja halusin mahtua vanhoihin vaatteisiini. Siispä aloin jälleen pitää ruokapäiväkirjaa. Keväällä kirjasin muutaman viikon ajan ylös kaiken, mitä suuhuni laitoin. Söin päivässä taas korkeintaan 1300 kaloria. En tiedä, miten ajauduin taas tähän samaan kierteeseen. Oli ahdistavaa ja turhauttavaa, kun ylikunnon kanssa ei tapahtunut mitään edistystä. Ajatukseni taisivat olla samantapaisia, kuin viisi vuotta sitten. Silloin tuijotin itseäni peilistä, ahdistuin ja päätin, että on tehtävä jotain. Nyt olin taas matkalla samaan suuntaan, mutta onneksi ruokapäiväkirjani tyssäsi muutaman viikon päästä. Tästä voin vaan kiitellä ystäviäni, joiden kanssa olen saanut näistä asioista puhuttua. Erityisesti erästä kohtalotoveria, jonka kanssa olemme nyt yhtä matkaa taistelleet syömispakkomielteitämme vastaan. Näistä ajatuksista ei ole helppoa päästä eroon yksin – yhdessä se on suunnattoman paljon helpompaa. Kun toinen samoista ajatuksista kärsivä on tukena ja yrittää tsempata omien syömistensä kanssa, on helpompi ryhdistäytyä itsekin. Lopulta siis pääsin yli ehkäpä ylikuntoni vaikeimmasta vaiheesta, ja huhtikuun jälkeen asiat muuttuivat erityisesti henkisellä puolella huomattavasti parempaan päin!

200801

Toukokuun yksi iso muutos oli se, että aloitin taas työni. Säännöllinen ja monipuolinen syöminen on niin paljon helpompaa, kun käy töissä! Ruokarytmistä löysin uuden, tällä kertaa itselleni terveellisen rutiinin. Söin joka aamu saman ison aamupalan, työlounaaksi joko ison salaatin ja keiton tai valtavan läjän kotona tekemääni kasvispöperöä, välipalan aina samaan aikaan, illalla useimmiten vielä kunnon illallisen ja iltapalaksi banaanin. Arkirutiinit toivat ruokailuuni kaivattua rytmiä. Tunnistin taas, milloin olin nälkäinen ja milloin täynnä. Opin syömään salaatin lisäksi myös lämmintä ruokaa! Ja tällä polulla olen edelleen. Ruokatottumuksissani on tapahtunut valtava muutos sitten toukokuun. Tietyt asiat ovat tietysti yhä vaikeita – vertaan esimerkiksi paljon omaa syömistäni muiden syömiseen ja ahdistun, jos syön muita enemmän. Kokonaisuudessaan tilanne on kuitenkin puolen vuoden takaiseen nähden erittäin hyvä! 🙂

Luulin, että kesä olisi ylikunnolleni kuin suolaa haavoihin. Rakastan kesällä juoksemista! Pakko myöntää, että juoksijoiden katselu ahdisti tuolloin ja paljon. Senkään takia en halunnut edes käväistä sosiaalisessa mediassa – kesäiset juoksukuvat saivat mielen matalaksi. Toisaalta kesä ei ole ollut yhtään niin paha, mitä olisin uskonut. Olen tehnyt pitkiä työpäiviä, joiden jälkeen on ollut toisinaan aika ihanaa mennä suoraan lepäämään kotiin – ei kiireellä lenkille. Unen- ja levontarpeeni on ollut viimeisen puolen vuoden aikana ihan valtava! Olen nukkunut ihan erilaisia määriä kuin ennen ja toisaalta ollut kuolemanväsynyt, jos yöunet joskus jäävät vähäiseksi. Nyt ihan viime viikkoina uni onkin tullut lähestulkoon joka ilta helposti ilman unilääkkeitä, joiden käyttöä yritän välttää viimeiseen asti. Luonnolliset, pitkät yöunet ovat olleet omiaan parantamaan oloani. Rentoutumiseen on myös auttanut päivittäin tekemäni rentoutusharjoitukset, joissa makaan selälläni ja hengittelen syvään aivan paikoillani 20 minuuttia. Olen siis opetellut olemaan liikkumatta ja tekemättä yhtään mitään – vaativa, mutta oikeastaan aika tärkeä taito!

200805

Toisaalta on ollut ihanaa, kun vapaa-ajasta on jäänyt niin paljon aikaa kaikkien kesäjuttujen tekemiseen! Vanhempani hankkivat koiran toukokuussa, ja Toivon kanssa ollaankin kävelty viikonloppuisin pitkiä kävelylenkkejä kotimetsässä. Olen istuskellut after-workeilla Helsingin aurinkoisilla terasseilla ja piknikillä Espan puistossa. Olen syönyt jäätelöä milloin mihinkin aikaan päivästä. Olen pelannut lentopalloa Salo-Volleyssa ja juhlinut kavereiden kanssa koko yön. Olen pelannut mölkkyä perheeni mökillä Suomusjärvellä ja ottanut aurinkoa Salo-kodin takapihalla. Ja kerrankin selässä loistaa urheilutopin rusketusrajojen sijaan siistit bikinirajat! Myöskään kädessä ei ole sitä iänikuista sykemittarin aiheuttamaa rusketusrajaa. Hiuksetkin tuntuvat paksummilta, kun niitä ei ole tarvinnut sitoa jatkuvasti ponnarille – ravinnolla toki varmasti myös osansa asiassa. Olo on ollut niin paljon positiivisempi kuin keväällä, saatikka sitten sitä ennen.

200803

Ja niin siinä sitten kävi: kun lopulta onnistuin kunnolla unohtamaan juoksun ja keskittymään täysin muihin asioihin, rentoutumaan ja lepäämään kunnolla, henkinen taakkani väheni huomattavasti. Ja kuinka ollakaan, fyysinen ja henkinen palautuminen näyttävät kulkevan vahvasti käsi kädessä. Tänä päivänä, nyt, kun ylikuntodiagnoosista on aikaa tasan puoli vuotta, voin todella paljon paremmin. Luin joskus nyrkkisäännön, jonka mukaan ylikunnosta palautuminen kestää suunnilleen saman verran kuin koko ylikuntotila on ollut käynnissä ennen lepoa. Omat ylikunto-oireeni alkoivat viime vuonna heinäkuun loppupuolella, joten omalla kohdallani tämä ennustus näyttääkin pitävän melko hyvin paikkansa. Puoli vuotta ylikuntoisena treenaamista, puoli vuotta täyttä lepoa. Ja nyt vihdoin voin vähitellen paremmin.

Entä muutokset sykepuolella? Pidin sykkeiden mittaamisesta pitkän tauon, mutta nyt olen ottanut taas käyttöön leposykettäni mittailevan aktiivisuusrannekkeen. Se ei enää vaikuta minuun samalla tavalla – nyt olen aidosti kiinnostunut ennen kaikkea sykkeistäni. Helmikuussa ranneke ilmoitti leposykkeekseni yli 60, muutama viikko sitten n. 54 ja viime viikolla 49. Vaikkei rannekkeeseenkaan ole tietysti täysin luottaminen, vastaavat nämä luvut aika hyvin olotilani muutoksia. En enää iltaisin pyöri sängyssä levottomana korkeaa sykettäni kuunnellen tai heräile keskellä yötä hiestä märkänä. Unettomiakin öitä toki on yhä, mutta aina vaan harvemmin. Ortostaattista sykettä olen mittaillut silloin tällöin pitkin kesää – reilu kuukausi sitten se oli vielä 55, viikko sitten 19. Pari päivää sitten se oli 25. ”Normaalit”, alle 20 lukemat eivät siis ole vielä vakiintuneet, mutta suunta on loistava.

200802

Koko kesän aikana juoksuaskeleeni ovat jääneet muutamaan satunnaiseen kilometriin, jotka olen ujuttanut kävelylenkkieni yhteyteen. Olen oppinut kuuntelemaan kroppaani. Se on sanonut, ettei ole vielä aika yrittää kunnon juoksulenkkiä. Nyt viimeisen parin viikon aikana olen kuitenkin uskaltautunut testaamaan vähän pidempienkin pätkien juoksemista. Kävin muutamia kertoja työpäiväni päätteeksi Nuuksiossa kävelemässä. Poluilla en voinut vastaa kiusausta, vaan testasin kevyttä hölkkää. Ekalla lenkillä hölkkäilin muutamia pieniä pätkiä kävelyn yhteydessä. Hölkkä tuntui suht hyvältä ja sykkeet pysyivät alle 130:n. Viimeisimmällä Nuuksio-lenkillä hölkkäilin poluilla jo parin kilometrin pätkiä kävelyn lomassa. Pari päivää sitten kävin ekalla oikealla ”juoksulenkillä”, kun hölkkäilin 2 x 4 kilometriä, joiden välissä kävelin vartin verran. Juoksu ei tietenkään tunnu vielä samalta kuin parhaina aikoinani – olenhan ollut puoli vuotta juoksematta ja kerryttänyt painoa. Takkuisuus on kuitenkin erilaista. Tällä kertaa se tuntuu johtuvan siitä, ettei kroppani ole tottunut juoksuun. Sykkeet eivät kuitenkaan huitele enää pilvissä ja lenkin jälkeen on virkistynyt olo. Koko kroppa ei ole seuraavana päivänä kipeä kuin kovankin treenin jäljiltä. Portaatkaan eivät enää hengästytä. Olo on erilainen, parempi kuin ennen.

Kuten pitkästä tekstistäni voitte päätellä, puolen vuoden juoksutaukoni ei ole ollut helppo mutta on opettanut minulle niin valtavasti asioita itsestäni ja omasta elämästäni. Olen oivaltanut, että ylirasitustila oli omalla kohdallani aivan välttämätöntä. Oli vain ajan kysymys, milloin se iskisi. Ilman ylikuntoa en olisi koskaan osannut jarruttaa, vaikka lääkäri tai kuka tahansa muu olisikin niin käskenyt. Jos ylikunto olisi kestänyt vain pari viikkoa, olisin todennäköisesti jatkanut samaa, hullua treeniäni ja ruokavaliotani heti sen jälkeen. Olen kohdellut kehoani niin huonosti, että se on todellakin ansainnut tämän puolen vuoden lepotauon ja kaikki ne ylimääräiset kalorit, jotka siltä joskus olen kieltänyt. Ja sama pätee tulevaisuuteen. Urheili tai ei, omaa kehoa pitää kunnioittaa ja siitä täytyy pitää huolta!

200806

Elämässäni ei ole puolen vuoden aikana tapahtunut ehkä konkreettisesti kovin suuria asioita, mutta niin moni iso asia tuntuu silti muuttuneen. Olo on jotenkin niin paljon vapaampi. En ole enää tapojeni vanki. Suhtaudun syömiseen ja juoksuun niin erilailla kuin ennen. Nautin elämästä enemmän, ja ennen niin suurilta tuntuneet murheet ovat kutistuneet mitättömäksi huoliksi. Toivottavasti tämä asenne säilyy jatkossakin ja pystyn jatkamaan treenaamistani järkevästi, omaa kroppaa ja mieltä kuunnellen. Tarvittaessa myös hidastaa, jos juoksun pariin palaaminen tuntuukin olevan liian nopeaa.

Aion jatkaa sykkeideni tarkkailua, rentoutumisharjoituksia ja hyviä yöunia vielä pitkään. Nyt alan tehdä todella varovaista paluuta juoksun pariin. Ehkä yksi kevyt lenkki viikossa näin alkuun. Jo sillä saan tyydytettyä sen hullun juoksukaipuun, josta olen nyt puoli vuotta kärsinyt. Ajalla, matkalla ja vauhdilla ei ole tässä vaiheessa väliä – kunhan pääsen juoksemaan! Mitä väliä oikeastaan on puolen vuoden juoksutauolla? Selvisin siitä hengissä ja tästä on taas niin parasta lähteä rakentamaan uutta pohjakuntoa – kuin aloittaisi kokonaan uuden lajin! Ja mitä väliä parilla lisäkilollakaan on, jos niiden myötä aukeaa pakkomielteiltä vapaa, terve elämä mahdollisuuksineen?

200809

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Puoli vuotta ylikuntodiagnoosin jälkeen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s