Bournemouth Marathon 2019

Tässä kisaraporttia viime viikon Bournemouthin maratonilta! Alkuun taas taustoitusjaarittelut – jos haluat lukea vain itse juoksusta ja tapahtumasta, skrollaa vähän alaspäin! 🙂

Viime sunnuntaina oli siis kahdeksannen maratonini aika. Olin ilmoittautunut Bournemouthin maratonille ja luvassa oli pidennetty viikonloppureissu Englannissa. Takana oli kymmenen viikon treeniohjelma, joista kolme viimeistä viikkoa oli menty asteittain kevennettynä. Kaksi viikkoa ennen maratonia juoksin viimeisen kovan treenin, Espoon Rantapuolikkaan, joka menikin tosi hyvin mutta jonka seuraukset huolestuttivat. Pelkäsin, etten ehtisi täysin palautumaan kovasta rykäyksestä parin viikon aikana. Treenasin kaksi viimeistä viikkoa todella kevyesti; maratonia edeltävällä viikolla juoksin yhden 50 minuutin ja yhden kevyehkön 90-minuuttisen pk-lenkin sekä yhden kevyen tunnin lenkin. Maratonviikolla juoksin maratonin lisäksi vain kaksi kevyttä lenkkiä, joilla testailin tulevaa kisavauhtia. Silti kroppa tuntui kisaviikolla vielä vähän uupuneelta ja tuleva maraton jännitti.

Suuntasin perjantaina töiden jälkeen suoraan lentokentälle, josta lähdimme Juhan kanssa kohti Lontoota. Olimme ekan yön Brightonissa, josta jatkoimme junalla Bournemouthiin lauantaina. Bournemouthissa kävimme kisa-alueella hakemassa kisanumeromme ja fiilistelemässä lauantain tunnelmaa – lauantaina tapahtumassa juostiin lyhyempiä matkoja, joiden maalialueen yhteydessä oli myös numeroiden noutopiste. Juuri mitään muuta tapahtuma-alueella ei sitten ollutkaan, mikä oli Bournemouth Marathon Festivalin kokoiselle tapahtumalle melko omituista. Ei ollut siis minkäänlaista kisaexpoa ja numeropisteeltä sai tasan tarkkaan yhden kirjekuoren, jossa oli sisällä kisanumero sekä hakaneuloja, that’s it!

Lauantai-ilta kului hermoillessa ja strategiaa viilatessa. Olin tutustunut maratonin reittiin kuluvalla viikolla ja huomannut sen olevan melko epätasainen; korkeuserot vaihtelivat välillä 0-40 m ja jyrkkiäkin nousuja näytti reitillä olevan – vastaavasti toki myös jyrkkiä laskuja. Olin treenikauteni pohjalta asettanut tavoitteekseni 3:30 alituksen, johon uskoin varmasti pystyväni tämän hetken kunnolla. Keväällä juoksin hieman alle 3:45, mutta tiesin kuntoni nousseen vajaan puolen vuoden aikana selvästi, kun olin päässyt taas treenaamaan kunnolla. Mäet kuitenkin asettivat omat haasteensa taktiikkaani. Yleensä tavoitteenani on tietysti juosta niin, että vauhti pysyisi mahdollisimman tasaisena kisan alusta loppuun asti (tässä tapauksessa n. 5 min/km). Nyt kuitenkin tajusin, että nousut menisivät väkisinkin hitaampaa, joten alamäissä olisi juostava tavoitevauhtia kovempaa ja saada sekunteja talteen.

Tankkaussuunnitelma taas toi kisaan omia haasteitaan. Kisan tankkauspisteillä oli tarjolla vain vettä. Oli myös muutama geelipiste, joilla tarjoiltiin geelejä, joita en itse ollut etukäteen maistanut. Paras vaihtoehto itselleni olisi ollut banaani, mutta kun sitä ei ollut tarjolla, päätin varustautua matkaan omilla geeleilläni, jotka olin onneksi pakannut mukaan. En tiennyt, miten kroppa sietäisi geelejä, mutta ajattelin nauttia yhden aina n. viiden kilometrin tai 25 minuutin välein ja hörpätä vettä jokaiselta vesipisteeltä.

Kisa-aamu

Sunnuntaina herätyskello soi kuudelta. Itse olin herännyt jännityksen takia jo neljältä ja torkkunut pikku pätkiä sen jälkeen. Oma lähtöni oli vasta kymmeneltä, mutta Juha lähti taittamaan puolimaratonia jo kahdeksalta, joten suuntasin itsekin aamupalalle jo kuuden jälkeen. Omaan lähtöön oli vielä lähes neljä tuntia, joten päätin syödä perinteisen puuro+banaani-komboni lisäksi hieman munakokkelia. Hotellin aamupalapöydän muut vieraat ovat varmasti joskus pyöritelleet silmiään, kun ovat nähneet meikäläisen kaivavan taskusta Elovena-pikapuuropussin, vaikka tarjolla olisi vaikka mitä noutopöydän herkkuja 😀 Oma vatsani ei vaan yksinkertaisesti siedä mitään muuta ennen kisaa!

Juha lähti seiskan maissa lähtöpaikkaa kohti. Itse jäin hotellille panikoimaan yksinäni. Sekä maratonin että puolikkaan lähtöpaikka oli muutaman kilometrin päässä kaupungin keskustasta, joten en voinut lähteä katsomaan puolikkaan lähtöä. Lähtöpaikalle oli järjestetty keskustasta maksullinen bussikuljetus, ja aioin käyttää oman lippuni vasta lähempänä omaa lähtöäni. Puolikkaan reitti saapui keskustan tuntumaan vasta loppuvaiheessa, joten en myöskään ehtinyt kannustamaan Juhaa ja muita puolikkaan juoksijoita ennen omaa lähtöäni. Tapahtuma ei myöskään tarjonnut minkäänlaista liveseurantaa, joten en voinut seurata Juhan edistymistä millään lailla. Tällaisiakin perusasioita alkaa juoksutapahtumassa kummasti arvostaa, kun ne yhtäkkiä puuttuvatkin, mutta tästä hieman lisää blogitekstin loppupuolella.

Lähdin kohti tapahtuman bussikuljetusta jo puoli yhdeksän jälkeen. Sää oli aurinkoinen ja päiväksi oli luvattu 17 astetta. Olin päättänyt juosta shortseissa, pitkissä kompressiosukissa ja t-paidassa. Kovan tuulen takia aamulla tuli juoksutamineissa melko kylmä, joten puin päälleni kertakäyttöisen sadetakin, jonka voisin hävittää ennen lähtöä. Tämä on ensimmäinen kerta, kun vastaavaan tilanteeseen olen kisoissa joutunut – yleensä annan takkini kannustusjoukoilleni tai jätän tavaransäilytykseen lähtöalueen lähelle.

Olin tapahtuman lähtöalueella jo ysin jälkeen. Bajamajoja oli paljon, joten jonottaakaan ei juuri tarvinnut. Jo 45 minuuttia ennen lähtöä olin täysin valmis starttaamaan. Kulutin aikaani verryttelemällä ja venyttelemällä.

0-5 km

Kympiltä päästiin vihdoin liikkeelle. Reitti kulki ensimmäiset viisi kilometriä Bournemouthin keskustan ulkopuolella pikkukaupunkimaisia katuja pitkin. Tyylilleni uskollisena lähdin liikkeelle melko kovaa. Reitin alku oli melko tasainen, joten ajattelin kerääväni siitäkin osuudesta sekunteja talteen, kun juoksu kerran kulki vielä kevyesti. Vähän pelästyinkin ensimmäisten kilometrieni vauhtia, mutta päätin olla vilkuilematta liikaa kelloa ja keskittyä siihen, miltä juoksu tuntuu. Ekaan viiteen kilometriin osui yksi kunnon alamäkikin, jossa annoin painovoiman viedä kunnolla mennessään. Vaikka reitti kulkikin alkuun keskusta-alueen ulkopuolella, matkan varrelle oli kertynyt runsaasti kannustajia ja tunnelma oli loistava.

Kilometrit 0-5: 4:30 / 4:30 / 4:41 / 4:27 / 4:38 min/km

5-10 km

Viiden kilometrin jälkeen maisemat muuttuivat, kun kävimme heittämässä u-käännöksen maaseutumaisten peltojen keskellä. U-käännöksen jälkeen huomasin ensimmäistä kertaa napakan tuulen, joka yritti kovasti hidastaa vauhtiani avoimella suoralla. 25 minuuttia tuli täyteen ja nappasin ensimmäisen geelini. Kuuden kilometrin jälkeen alkoi ensimmäinen kunnon nousu. Reitti suuntasi ylöspäin kohti asuinaluetta. Ajoittain loivempi ja ajoittain jyrkempi nousu jatkui 4,5 kilometrin ajan. Vauhti tietysti tippui alun kovasta rykäyksestä, mutta sain kuitenkin pidettyä sen suht vaivattomasti alle 5 min/km tahdissa, sillä nousu oli pääasiassa sen verran loivaa ja voimia tuntui yhä riittävän.

Kilometrit 5-10: 4:45 / 4:55 / 5:05 / 4:52 / 4:57 min/km

Maratonille osallistui kaikenkarvaista porukkaa, kuten nää kaverit!

 

10-15 km

Reitti nousi aina 11 kilometriin saakka, kunnes tuli taas kerran u-käännös ja lähdettiin valumaan samaa reittiä alaspäin. Otin toisen geelini ja huokaisin helpotuksesta. Pitkän nousun jälkeen alamäki tuntui helpolta ja mukavalta; ei tarvinnut tehdä niin paljoa töitä vaan jalat veivät mukanaan. Neljän kilometrin loiva lasku tuntui melkeinpä lepotauolta, mutta tiedostin taas edessä olevat nousut ja kiristin tahtiani saadakseni sekunteja taas talteen. Ihan pelkkää lepoa ja laskettelua tämäkään osuus ei siis ollut: keskisykkeeni pysyi jatkuvasti 170:n tuntumassa. Olin juossut sekunteja talteen jo niin paljon, että pelkäsin kovan vauhtini kostautuvan ennen pitkää.

Kilometrit 10-15: 4:48 / 4:42 / 4:36 / 4:36 / 4:28 min/km

15-20 km

15 kilometrin etapin jälkeen reitti kaarsi rannalle. Bournemouthissa on pitkä hiekkaranta, jota hyödynnettiin maratonilla mielestäni vähän liikaakin. Heti rantasuoralle käännyttyäni huomasin, että edessäni oli kova vastatuuli. Ja sitä vastaan olisi juostava neljä kilometriä rannalla. Tässä kohtaa alkoivat kisani ensimmäiset vaikeudet. Vastatuulessa juokseminen otti voimille. Sykkeeni meinasi karata käsistä ja jouduin pinnistelemään pitääkseni vauhtini alle 5 min/km tahdissa. Neljä kilometriä rannalla kuulosti pitkältä mutta tuntui vielä pidemmältä. 19 kilometrin kohdalla reitti kääntyi vihdoin pois rannasta, mutta pahempaa olikin vielä luvassa. Seuraavaksi reitti kurvasi jonkinlaisen puistoalueen halki ja edessäni kohosi jyrkkä mäki, jonka huippua en edes nähnyt. Lähdin taittamaan mäkeä vailla mitään käsitystä sen pituudesta. Tiesin, että tässä kohtaa vauhtini laskisi, ja annoin sen laskea suosiolla. Parinsadan metrin jyrkän nousun jälkeen olin todella poikki.

Kilometrit 15-20: 4:52 / 4:56 / 4:57 / 4:51 / 5:21 min/km

20-25 km

En meinannut millään saada nostettua vauhtiani takaisin tavoitteeseeni jyrkän nousun jälkeen, mutta pakotin jalkani liikkeelle. Puolimaratonin paikkeilla katsoin kelloani. 1:40. Tiesin olevani todella paljon edellä tavoitteestani. Tiesin myös, ettei toinen puolisko menisi läheskään samaa vauhtia. Kroppani oli tuulisen suoran ja jyrkän nousun jäljiltä aivan hapoilla, ja tiesin toisen puoliskon olevan mahdollisesti vielä ensimmäistäkin raskaampi. Reitti kiemurteli hulppean asuinalueen halki kohti Bournemouthin keskustan tuntumassa sijaitsevaa päärantaa, joka toimi myös tapahtuman maalialueena. 22 kilometrin paikkeilla alkoi vihdoin alamäki, jossa kroppani kulki hetken autopilotilla. Maalialueen tuntumassa oli valtavasti kannustajia. Bongasin heidän seastaan myös Juhan, jonka näkemisestä sain lisää virtaa. Seuraavaksi reitti suuntasi taas rannalle, jota juostiin tällä kertaa aluksi myötätuuleen. Tavoitevauhdin ylläpitäminen oli jo myötätuulessa haastavaa, joten paluu vastatuuleen pelotti. Olin ottanut tähän mennessä kolme geeliä, jotka meinasivat tulla ylös. Päätin ottaa geelejä jatkossa harvemmin, korkeintaan puolen tunnin välein.

Kilometrit 20-25: 4:54 / 4:30 / 4:55 / 4:55 / 4:58 min/km

25-30 km

25 kilometrin etapin jälkeen reitti kaarsi rannalta pitkälle laiturille, jonka päässä tehtiin jälleen u-käännös ja jatkettiin takaisin rannalle kohti tapahtuman keskusta. Vastatuuli oli kova ja vauhdin ylläpito jälleen haastavaa. Tieto edessä olevasta pahasta noususta ei ainakaan keventänyt jalkaa. 26 kilometrin jälkeen oltiin taas maalialueen tuntumassa, jossa ei jaksaminen jäänyt ainakaan kannustuksesta kiinni! Näin taas Juhan ja huikkasin hänelle, että nyt on pakko alkaa laskea vauhtia. Reitti kiersi toisen pitkän laiturin, jonka päädyssä oleva ravintola oli pullollaan auringosta nauttivia kannustavia ihmisiä. Yritin imeä kannustuksista voimaa tulevaan koitokseen. Laiturin kiertämisen jälkeen edessä oli nimittäin ehkäpä reitin haastavin osuus: vajaan kilometrin jyrkähkö nousu.

Tuijotin edessäni kohoavaa mäkeä epäuskoisena. En taaskaan nähnyt sen huippua. Ai tuo pitäisi jaksaa tässä 28 kilometrin kohdalla kavuta? Olin aivan loppu jo ennen mäkeä. Joka paikkaan sattui, oksennus oli noussut kurkkuun jo pariin otteeseen ja olotila tuntui kaikkea muuta kuin vahvalta. Hyökkäsin mäkeen puuskuttaen. Yritin psyykata itseäni ajatuksella siitä, että tää nousu olisi koko reitin viimeinen kunnon ylämäki ja tän jälkeen jaksaisin puurtaa tasaista vaikka miten päin. Jollain ihmeellä sain kuin sainkin kavuttua mäen ylös, mutta olotila ei helpottanut sen jälkeen. Jalkani olivat kuin puupökkelöt, joita koitin saada epätoivoisesti liikkeelle. Jouduin hakemaan voimaa jalkojen liikuttamiseen koko kropastani. Vaikeaa oli. Reitti kiemurteli asuinalueen katuja muutaman ikuisuudelta tuntuvan kilometrin verran.

Kilometrit 25-30: 4:59 / 5:01 / 5:12 / 5:27 / 4:57 min/km

30-35 km

Olin jotenkin naiivisti kuvitellut, että nousun jälkeen juoksu helpottuisi. Olin niin väärässä. Koitapa itse juosta kovan mäkitreenin jälkeen vk-vauhtia 14 kilometriä! En tajunnut, miten koville kroppa oli nousujen aikana joutunut. Se oli nousuista niin poikki, ettei olisi jaksanut enää ollenkaan. 31 kilometrin jälkeen alkanut alamäkikään ei helpottanut oloani. Reitti suuntasi jälleen rantaan, jota juostiin tällä kertaa ensin vastatuuleen. Tuuli oli kova ja puhalsi hiekkaa silmiini. Minulla ei ollut mitään muistikuvaa siitä, kuinka pitkään rantaa pitkin juostaisiin. Muistin kartalta vain sen, että jossain vaiheessa tehtäisiin taas u-käännös, minkä jälkeen rantaa pitkin jatkettaisiin suoraan maaliin saakka.

Tuo rantaosuus tuntui ehdottomasti koko maratonin pisimmältä ja puuduttavimmalta, ja sitähän se oli: yhteensä yli 10 kilometriä rantaa pitkin putkeen. Ja vielä edestakaisin. Olin epätoivoinen. Niin väsynyt. Joka paikkaan sattui. Kevensin vauhtiani, mutta se ei auttanut. Halusin kipeästi kävellä, mutta tiesin, etten enää pääsisi liikkeelle. Takareittäni kiristi, ja pelkäsin sen kramppaavan hetkenä minä hyvänsä. Tiedostin juoksuasentoni olevan lysähtänyt. Ilmeeni ja eleeni viestivät varmasti tuskaa sekä vihaa juoksua kohtaan. Tässä kohtaa luovutin aikatavoitteeni suhteen. Laskeskelin päässäni jossain vaiheessa, että n. 5:20 min/km keskivauhdilla pääsisin vielä niukasti tavoitteeseeni eli alle 3:30. Siinä hetkessä kuitenkin jopa tuon vauhdin ylläpito tuntui haastavalta, joten hylkäsin suosiolla tavoitteeni ja keskityin vain ja ainoastaan maaliin pääsemiseen. En enää seurannut vauhtiani, mutta se pysyi kuin ihmeen kaupalla alle 5:30 min/km, vaikka tunsin löntystäväni.

Kilometrit 30-35: 5:07 / 4:40 / 5:10 / 5:13 / 5:09 min/km

35-42,2 km

Viimeinen rantasuora tuntui tosiaan loputtoman pitkältä. 35 kilometrin kohdilla aloin jo tosissani ihmetellä, milloin se käännös oikein tulee. Tiesin, että vielä pitäisi juosta sama matka takaisin ja siitä vielä maaliin. Odotettu u-käännös tuli 37 kilometrin kohdalla, ja viimein päästiin juoksemaan myötätuuleen. Juoksu oli kuitenkin edelleen aivan täyttä tuskaa ja kidutusta. Kävin päässäni jatkuvasti henkistä taistelua. Mietin taas, kuinka lyhyt matka 5 kilometriä on tai kuinka lyhyt aika on vajaa puoli tuntia. Yritin etäännyttää ja irrottaa itseni meneillään olevasta hetkestä: kuvitella itseni kannustajien joukkoon katsomaan itseäni tai jonnekin aivan muualle. En katsonut vauhtiani, en edes kilometrejä, sillä ne tuntuivat karttuvan äärimmäisen hitaasti. Tuijotin vain maata edessäni. Kannustajia ja tsemppaajia riitti, mutta en saanut edes hymyiltyä heille kiitokseksi. 40 kilometrin kohdilla yritin napata erään pikkupojan ojentamasta kulhosta karkkia, mutta sekin lipsahti sormieni välistä, kun niissä ei ollut tarpeeksi puristusvoimaa 😀 Sormeni olivat itse asiassa kihelmöineet jo pitkään ja osittain jo puuduksissa.

Vasta 26 mailin kyltin kohdalla katsahdin kellooni ja tajusin, että voisin päästä 3:30 alle ilman sen kummempia loppukirejä. En voinut uskoa sitä! Maalisuoralla näin taas Juhan ja monia muita kannustajia. Nimeni kuulutettiin. En valitettavasti voinut tuulettaa tai edes hymyillä, koska olin niin tuskissani. Katsoin kelloani. 3:29:41 (viralliseksi ajaksi tarkentui 3:29:39). Maalissa menin heti nojaamaan aitaan. Jalkani tärisivät. Itku tuli ihan vaan siitä, että kärsimys oli nyt ohi. Tällä kertaa maaliviivan ylitys ei pitänyt sisällään mitään sen kummempia tai suurempia merkityksiä ja tunnevyöryjä. Oli vain kipu, joka vihdoin loppui. Näin jälkeenpäin ajatellen olen toki todella ylpeä itsestäni, kun pystyin tsemppaamaan loppuun saakka, vaikka juoksu oli taas kerran niin vaikeaa. Siinä hetkessä en kuitenkaan tuntenut mitään: en ylpeyttä, pettymystä, iloa tai surua. Hitusen ehkä vihaa reitin suunnittelijaa kohtaan 😉

Kilometrit 35-42,2: 5:17 / 5:31 / 5:26 / 5:19 / 5:24 / 5:30 / 5:21 / 5:19 min/km
Maratonin keskivauhti: 4:58 min/km
Keskisyke/maksimisyke: 174/194

Maalialueella sain mitalin, finisher-paidan sekä pienet palautumiseväät. Voin vannoa, etteivät jalkani ole koskaan olleet yhtä heikot ja kipeät heti kisan jälkeen kuin tuolloin. Portaiden laskeutuminen oli todella haastavaa. Kävely takkusi ja joka paikkaan koski. Mutta mä tein sen! Päällimmäinen tunne oli kai helpotus siitä, ettei tarvinnut enää juosta. Tavoitteen saavuttaminen tuntui toissijaiselta.

Iltakävelyllä piti käydä vielä kerran kiroamassa tuota 28 kilometrin kohdalla kohonnutta mäkeä!

Maanantaina heräsin arvatenkin flunssaisena. Flunssa iskee lähes joka kerta maratonin jälkeen, vaikka kuinka yritän ennaltaehkäistä sen saapumista. Kroppani oli maanantaina tietysti vieläkin kipeämpi kuin sunnuntaina. Ihan kummallisiakin paikkoja jomotti, kuten kylkiäni ja hartioitani. Tämäkin kertoo siitä, että maraton oli tällä(kin) kertaa asennejuoksu, jossa jouduin pistämään koko kropan likoon! Pidän sisukkuutta, periksiantamattomuutta ja kivunsietokykyä vahvuuksinani. Niitä ilman olisi sunnuntaista tullut DNF.

Vielä pieni analyysi sunnuntain suorituksesta ja kunnostani. Olen tyytyväinen siihen, että saavutin tavoitteeni. Kuntoni on selvästi noussut toukokuusta, jolloin maraton taittui hieman alle 3:45. Olen treenannut kunnolla vasta alle vuoden – tarkoituksenmukaisesti  ja tavoitteellisesti vasta heinäkuun lopusta lähtien. Tavoitteita minulla vielä riittää ja haluan kehittyä juoksijana. Ensi vuodelle on suunnitelmissa isoja juttuja, joista lisää lähempänä.

Itse kisastrategia ei tällä kertaa oikein toiminut. En ymmärtänyt, miten koville mäki kroppani pistää tai tajunnut, etten toipuisi noista mäistä tuosta vaan. Ajattelin, että vauhtini hiipuisi nousuissa ja that’s it. En nähnyt koko kuvaa ja ymmärtänyt, että mäet vaikuttaisivat myös tuleviin kilometreihin. Sen takia oli ihan hyvä, että olin juossut sekunteja talteen kisan alkupuolella, kun juoksu vielä kulki. Toisaalta taas tasainen juoksu – mielellään vielä hieman progressiivinen – olisi kaikista paras vaihtoehto. Tällä kertaa toinen puolikkaani oli jopa 10 minuuttia ensimmäistä huonompi, ja se ei ole ollenkaan hyvä juttu. Mäet saattoivat olla myrkkyä myös sen takia, etten ole hirveästi tehnyt mäkitreenejä tai juossut mäkisiä reittejä. Myös lihasvoima olisi ollut niissä varmasti hyödyksi. Treenattavaa riittää.

Bournemouthin maratonia en valitettavasti voi suositella kenellekään. Tapahtuma on suunnilleen Helsinki City Running Dayn kokoinen, mutta kaikilla osa-alueilla paljon huonommin järjestetty. Olisin odottanut tämän kokoiselta tapahtumalta kieltämättä vähän enemmän.

• Reitti: Reitistä olen avautunut varmaankin jo tarpeeksi: mäet ja puuduttavat juoksut edestakaisin tuulisella rannalla eivät olleet mukavia. Itse asiassa tapahtuma ilmoitti juuri poistavansa maratonin valikoimistaan ensi vuodesta eteenpäin juurikin reittiongelmien takia: Bournemouthissa on kuulemma haastavaa luoda tasaista, maratonille soveltuvaa reittiä. Eli jään tietyssä mielessä historiankirjoihin kamalan juoksuni kanssa, jee! 😀
• Maalialue ja expo: Expoahan tapahtumalla ei ollut lainkaan. Maalialue taas oli todella pieni ja suppeaan maalihuoltoon kuului paidan ja mitalin lisäksi vain yksi myslipatukka, yksi vesipullo ja muutama elektrolyyttitabletti. Suomessa juoksemissani pienissäkin tapahtumissa on kattavampi maalihuolto!
• Viestintä: Yritin olla yhteydessä tapahtuman järjestäjään sekä sähköpostitse että sosiaalisen median kautta. En saanut vastausta kysymyksiini kumpaakaan kautta. Sähköpostiin tuli automaattinen vastaus, joka ohjeisti etsimään vastauksen tapahtuman nettisivujen FAQ-osiosta. No sieltähän sitä ei löytynyt. Instagramin kautta lähettämääni viestiä ei edes luettu. Instagram-kommenttiini ei reagoitu mitenkään. Facebookin kautta järjestäjään ei edes saanut otettua yhteyttä. Käsittämättömän huonoa viestintää!
• Yleiset järjestelyt: Ei liveseurantaa, ei jänispalvelua, ei mahdollisuuksia omiin juomiin, suppeat tankkauspisteet, pelkät mailimerkinnät reitin varrella… Kaikilla edellisillä maratoneillani nämä asiat ovat olleet niin hyvin kunnossa, etten ole osannut kunnolla niitä edes arvostaa. No nyt arvostan!

Pakko kuitenkin sanoa pari hyvääkin asiaa Bournemouthin maratonista. Maalialue oli sijoitettu hyvään kohtaan kaupungin keskustan tuntumaan, jossa riitti kannustajia ja tunnelmaa. Maalialueella oli kuuluttaja, joka sekä tsemppasi 28 kilometrin kohdalla mäkeen suuntaavia juoksijoita että kuulutti maaliin saapuvat juoksijat tervetulleiksi. Henkilökohtaisesti nautin myös Bournemouthin maisemista: englantilaisista taloista, kaksikerroksisista busseista ja kapeista kaduista (mutta tämä johtuukin siitä, että koen olevani henkisesti jossain määrin britti ;)). Reitti oli sinänsä ihan kaunis ja toimi paremmin lyhyemmillä matkoilla – puolikkaan reitti esimerkiksi oli kuulemma tasainen eikä käynyt liian yksitoikkoiseksi. Parasta tapahtumassa oli kuitenkin se kannustus. Kannustajia oli reitin varrella jatkuvasti – jopa silloin, kun juostiin asuinalueiden halki. Yhdessäkin kadunkulmassa kokonainen kuntosali työntekijöineen ja asiakkaineen oli lopettanut hetkeksi työt ja treenit ja tullut ulos kannustamaan juoksijoita. Britit jaksoivat kannustaa innokkaasti ja olivat pistäneet pystyyn omia tankkauspisteitään (joita itsekin hyödynsin) sekä askarrelleet hienoja kannustuslakanoita ja -kylttejä. Olisipa Suomenkin juoksutapahtumissa samanlainen kannustuskulttuuri! Ehkä vielä jonain päivänä 🙂

Se oli siinä. Onnittelut, jos jaksoit taas lukea höpinöitäni! Ja kiitos kaikille onnitteluista. Erityiskiitos tietysti Juhalle, joka oli tukenani sekä treenikauden että itse kisapäivän aikana. Tästä on hyvä aloittaa ylimenokausi.