Garmin Helsinki City Marathon 2020

Totean heti alkuun (taas), että sisältöni on siirtynyt blogin puolelta lähes kokonaan Instagramiin, jota päivittelen aktiivisesti (tili: katjuruns). Koen, että Instagram palvelee tarpeitani blogialustaa paremmin, mutta kirjoittelen yhä toisinaan myös tänne – yleensä silloin, jos sanottavaa on enemmänkin. Ja nyt tosiaan on! Yritän jatkossakin kirjoittaa vähintään kauden pääkisoista kisaraporttia blogiini, sillä tiedän, että ne kiinnostavat joitakin eivätkä kaikki seuraajani ole Instagramissa. Tässä tulee siis kisaraportti pari viikkoa sitten juostulta Garmin Helsinki City Marathonilta!

Lähtökohdat

Alkuperäinen suunnitelmani oli juosta toukokuun HCRD:ssa puolikas sekä osa maratonviestiä, mutta korona sekoitti suunnitelmat. Keväällä olisi ollut maraton Hampurissa ja syksyllä Chicagossa, mutta molempien siirryttyä ensi vuoteen (ja HCRD:n vastaavasti syksyyn) päätinkin juosta HCRD:ssa maratonin. Päätös osuikin hyvään saumaan, sillä pääsin samalla nauttimaan 40-vuotiaan Helsinki City Marathonin juhlavuodesta!

Lähtökohdat maratonille olivat epävarmat. Sain keväällä sääreeni rasitusvamman, jonka seurauksena juoksua ei huhti-heinäkuussa kertynyt juurikaan. Heinäkuun lopulla pääsin taas treenaamaan normaalisti ja kunto kieltämättä kohosi nopeasti – olin toki myös ylläpitänyt sitä juoksutauon aikana pyöräilemällä. Joka tapauksessa, en ollut täysin varma kunnostani. Asetin tavoitteekseni 3:30 alituksen, johoin uskoin vaivattomasti pääseväni. Jossain mieleni sopukoissa mietin, että jopa ennätykseen saattaisi olla mahdollisuuksia, mutta vamman takia en ollut asiasta aivan varma.

Kisaviikko ja valmistavat viikot

Maratoniin valmistautuminen sujui rutiininomaisesti kuten aina ennenkin. Aloitin keventelyn asteittain kolme viikkoa ennen kisapäivää. Tällä kertaa erona edellisiin vuosiin oli se, että tein muutaman vetotreenin vielä valmisteluviikkojenkin aikana. Viimeisellä viikolla tein muutaman kisavauhtisen 2000 m vedon ja juoksin pari kevyttä lenkkiä. Yleensä toteutan viimeiset viikot ennen maratonia näiden ohjeiden mukaan.

Perjantaina suuntasin Olympiastadionille muutamaksi tunniksi avuksi HCRD:n kisatoimistoon. Samalla hain juoksunumeroni ja kävin fiilistelemässä expon tunnelmaa. Numeroiden haussa ja expossa yritettiin muistuttaa ihmisiä turvaväleistä ja väljyydestä pidettiin huolta rajoittamalla ihmisten kulkua sisään, jos sisällä alkoi olla liikaa porukkaa. Mielestäni turvajärjestelyt toimivat hyvin ja ilokseni huomasin suurimman osan expon vierailijoista käyttävän kasvomaskia. Expoon oli taas saatu paikalle iso liuta yhteistyökumppaneita ilmaisine näytteineen sekä hyvine tarjouksineen, ja saatoin itsekin hairahtaa ostamaan kengät Intersportin pisteeltä hyvällä alennuksella 😀 Kisatunnelmaa fiilistelin ensin Pian kanssa, myöhemmin myös Elina tuli käymään kisatoimistossa. Karokin pyöri paikalla somehommissa – oli kiva tavata juoksututtuja ja päästä fiilistelemään heidän kanssaan tulevaa kisaa jo HCRD:tä edeltävänä päivänä!

Kisapäivä

Juhan puolikkaan lähtö oli jo klo 11:10, joten heräsin hänen kanssaan samaan aikaan klo 7:30, vaikka oma lähtöni oli vasta 14:30. Tuli onneksi nukuttua kuitenkin lähes kahdeksan tuntia melko sikeästi. Iltapäivälähdön takia söin aamiaiseni vähän tavallista myöhemmin ja runsaampana: lappasin lautaselleni ison annoksen kaurapuuroa, jonka päälle pilkoin vielä banaanin ja heitin kasan raejuustoa.

Ilma oli juoksun kannalta mainio: n. 14 astetta lämpöä, puolipilvistä ja pientä tuulta. Päädyin pakkaamaan kisavaatteiksi virallisen kisapaidan, pitkälahkeiset juoksushortsit ja kompressiosukat. Asuvalinta osoittautui juuri sopivaksi.

Suuntasin kisapaikalle jo kymmenen jälkeen fiilistelemään puolikkaan lähtöä. Katsottuani muutaman lähdön siirryin reitin varrelle kannustamaan. Kävelin Töölöstä Meilahteen 13,5 km kohdille ja missasin niukasti puolikkaan kärkijuoksijat. Jäin odottamaan tuttujani. Bongasin Simon, Even ja Juhan sekä useita somesta tuttuja tyyppejä. Seurailin juoksijoita hetken ja virittäydyin itsekin kisatunnelmaan. Samalla söin viimeisen ”aterian” ennen maratonia: banaanin, kaksi kauraleipää ja hieman kvinoa-riisi-sekoitusta. Takaisin maalialueelle suuntasin sähköisellä potkulaudalla, sillä askelia oli tullut jo yli 10 000.

Maalialueella ehdin vielä fiilistellä HCR:n juoksijoiden suorituksia Helsinki Social Runnersien ja Juhan kanssa. Kaikkien juoksu oli kulkenut tavoitteiden mukaan! Muiden suorituksia seuratessa oli itsellekin tullut virittynyt ja odottava tunnelma – samalla olin kuitenkin aivan umpijäässä! Lähdin pukuhuoneisiin lämmittelemään, kun muut suuntasivat syömään.

Varttia ennen maratonin starttia kapusin pukuhuoneista ylös ja suuntasin lähtöalueelle. Ehdin vielä vaihtaa kuulumiset Suskin kanssa ennen lähtöä. Suski jännitti kovasti omaa juoksuaan, sillä oli saanut jalkaansa vamman vasta viikkoa ennen maratonia ja pelkäsi, että joutuisi jättämään leikin kesken. Itse lähinnä jännitin vatsaani, joka oli temppuillut viimeiset viikot ennen maratonia. Toivotimme toisillemme tsempit ja suuntasimme omiin lähtökarsinoihimme.

Omassa karsinassani törmäsin vielä HSR:n Marttaan, joka lähti tavoittelemaan suunnilleen samaa aikaa kanssani. Sovimme kuitenkin, ettei juostaisi yhtä matkaa vaan kumpikin keskittyisi omaan juoksuunsa. Lähdössä oli hyvin erikoinen tunnelma, kun ihmiset yrittivät parhaansa mukaan pitää etäisyyttä toisiinsa. Suurin osa oli pukenut lähtöön kasvomaskin! Juoksijat selvästi kunnioittivat järjestäjän ohjeita ja halusivat kantaa oman kortensa kekoon turvallisuuden puolesta, mikä ilahdutti. Tunnelma lähdössä oli kuitenkin lämmin ja jännittynyt, kuten aina. Pian jo lähtölaukaus kajahti ilmoille ja vihdoinkin sai juosta!

Maraton

0-10 km

Maratonin alkumetrit menivät tälläkin kertaa itselläni vauhdin huumassa. Lähdin tuttuun tapaan juoksemaan ekaa kilometriä aivan liian nopeasti. Tiesin vauhdin hiipuvan jossain vaiheessa, mutta ajattelin juosta hieman tavoitevauhtia kovempaa niin kauan, kuin se vaan mukavalta ja vaivattomalta tuntuisi. Yleensä tämä flow-juoksu kestää itselläni vain muutaman kilometrin, mutta tällä kertaa kovempi vauhti kantoikin yllättävän pitkälle. Tiesin, että joutuisin hidastamaan vauhtia jossain vaiheessa – en kuitenkaan tiennyt, kuinka paljon kova alku sakottaisi loppumatkan voimista.

Tänä vuonna maraton juostiin myötäpäivään eli Olympiastadionin liepeiltä lähdettiinkin keskustaa kohti. Alussa reitin varrella olikin siis paljon kannustajia, sillä reitti johti Töölönlahden kautta Oodin ja Musiikkitalon välistä Baanalle. Muutama eka kilsa oli tosi mukavaa juostavaa, sillä bongasin matkan varrelta useita tuttuja.

Kolmen kilsan kohdalla reitti kaarsi Kaivopuistoon, jossa juostiin ensimmäisellä kierroksella ylimääräinen lenkki. Näin ollen maratonin toinen kierros oli ensimmäistä lyhyempi, mikä oli ainakin itselleni henkisesti lohdullinen ajatus. Viiden kilometrin kohdilla otin ekan kerran energiaa: Noshtin energiakarkin.

Kun Kaivarin lenkki päättyi, olikin jo kymmenen kilsaa täynnä. Katsoin kellooni epäuskoisena: kympin väliaikani oli 45:20. Laskin päässäni, että tällä vauhdilla juostaisiin maraton aikaan 3:10. Tiesin sen epärealistiseksi enkä ihan tiennyt, missä vaiheessa vauhtia kannattaisi alkaa himmailemaan.

Kilometrit 1-10: 4:21 / 4:27 / 4:33 / 4:44 / 4:39 / 4:45 / 4:29 / 4:31 / 4:29 / 4:27
Keskivauhti: 4:32 min/km

10-20 km

Pian kymmenen kilometrin jälkeen nautin seuraavan kerran energiaa. Olin jättänyt omat Noshtin juomat muutamille juomapisteille. Oma pullo oli helppo napata mukaan vauhdista ja kantaa mukana parisataa metriä. Mahdollisuutta omiin juomiin aion hyödyntää jatkossakin.

Kympin jälkeen reitti kääntyi Ruoholahden kautta kohti Lauttasaarta. Onnistuin ihmeen kaupalla ylläpitämään kovaa vauhtia lähes 15 kilometriin saakka, mutta sitten alkoivat vaikeudet. Vatsalihakseni alkoivat yllättäen krampata eikä kovan vauhdin ylläpito enää onnistunut. Hidastin vauhtiani aavistuksen ja krampit helpottivat.

Saariosuus (Kaskisaari, Lehtisaari, Kuusisaari) oli mielestäni reitin haastavin, sillä alusta oli monin paikoin hiekkaa ja profiili hyvin nopeasti vaihteleva. Vatsakramppini uhkasivat pahentua aina nousuissa, joten yritin juosta ne suosiolla hieman hitaammin. Olin mutustellut 15 kilometrin kohdilla puolikkaan energiakarkin ja 20 km huoltopisteeltä nappasin mukaani taas oman juomapullon. Vatsakramppien takia energian tankkaaminen tuntui vähän pakkopullalta.

Kilometrit 11-20: 4:27 / 4:31 / 4:33 / 4:34 / 4:43 / 4:50 / 4:49 / 4:42 / 4:47 / 4:57
Keskivauhti (toinen kymppi): 4:41 min/km

20-30 km

Puoliväli tuli vastaan Pikku-Huopalahdessa. Katsoin kelloani: 1:37:30. Vauhti oli siis pudonnut ensimmäisestä kympistä, mutta olin silti ennätysvauhdissa. Samanlaisella toisella puolikkaalla yltäisin aikaan 3:15, mutta tiesin sen olevan mahdotonta. Tiesin, että vauhtini putoaisi – en vain tiennyt vielä, kuinka paljon. Tässä vaiheessa ajattelin ensimmäistä kertaa, että 3:30 alitus tulisi varmasti ilman mitään suurta katastrofia tapahtumaan – ihan niin paljon hitaampaa en uskonut toista kierrosta vetäväni, etten tuohon tavoitteeseen pääsisi. Ennätyksestä en ollut varma. Ajattelin, että onnistuneella toisella puolikkaalla 3:20 olisi realistinen.

Puolivälin jälkeen tuli ehkäpä reitin ikävin nousu, joskin tavallisella lenkillä sekään ei olisi ollut kovin paha. Nyt kuitenkin Pikku-Huopalahdesta Keskuspuistoon johtava mäki tuntui paljon tavallista jyrkemmältä, mutta sain vauhdin pidettyä silti alle 5 min/km. Nousun jälkeen jatkettiin Keskuspuiston kumpuilevaa maastoa kohti Olympiastadionia. Reitti kiersi Auroransillan ylityksen jälkeen Eläintarhan kentän, jonka liepeillä oli maratonviestin vaihtopisteen takia paljon kannustajia. Uudelle kierrokselle lähdettiin 24 kilometrin jälkeen. Tuntui henkisesti lohdulliselta, että toinen kierros olisi ensimmäistä lyhyempi – vain 18 kilometriä!

Töölönlahden paikkeilla otin taas palasen energiakarkkia. Vatsalihaskramppieni takia energia ei kuitenkaan meinannut enää upota. Nestemäinen energia tuntui tässä vaiheessa paremmalta vaihtoehdolta, joten päätin nauttia loppumatkan huoltopisteille jättämääni energiajuomaa viiden kilometrin välein. Onneksi olin ennakoinut mahdolliset vaikeudet kiinteän energian nauttimisessa ja lykännyt oman juomapullon kaikille loppupään huoltopisteille!

Vaikka vatsaani koski edelleen, sain tsempattua keskustaosuuden, sillä bongasin yleisöstä taas useita tuttuja kasvoja kannustamassa. Kuin ihmeen kaupalla sain pidettyä lähes kaikki kierrokset alle 5 min/km kolmeenkymmeneen kilometriin saakka.

Kilometrit 21-30: 4:52 / 4:58 / 4:39 / 4:47 / 4:48 / 4:54 / 4:52 / 4:42 / 5:00 / 4:56
Keskivauhti (kolmas kymppi): 4:51 min/km

30-40 km

Toisen kierroksen saariosuuden nousut taisivat tällä kertaa koitua kohtalokseni. Tavoitteenani oli pitää vauhti kaikilla kierroksilla alle 5 min/km, ja ihmeen kauan siihen pystyinkin. Myös mäkisen saariosuuden sain juostua tavoitevauhtiini, mutta sillä oli seurauksensa. Saariosuuden jälkeen, 35 kilometrin kohdilla, olin aivan loppu. Vatsalihaksiani sattui toden teolla ja vauhdin ylläpitäminen alkoi olla todella raskasta. Jalkani olisivat, ihme kyllä, jaksaneet ehkä kovempaakin, mutta juoksuasennon ylläpito tuntui vaivalloiselta ja vatsalihaksia alkoi sattua heti, jos yritin kiristää vauhtia.

35 kilometrin väliaikani oli n. 2:46. Laskin päässäni, että jos saisin pidettyä vauhtini tasan 5 min/km loppuun saakka, yltäisin juuri ennätykseeni. Samalla tajusin, ettei se valitettavasti olisi mahdollista. Tiesin, etten yksinkertaisesti pystyisi pitämään vauhtia enää samanlaisena. Tiesin, että kierrokset tulisivat painumaan väkisinkin yli 5 min/km. En luovuttanut, mutta totesin vain valitettavan tosiasian: vauhti tulisi auttamatta hiipumaan. Jos loppupätkä olisi ollut täysin tasaista tai loivaa laskua, olisin ehkä jotenkin pystynyt pysymään tavoitevauhdissani. Edessä oli kuitenkin vielä haastava Keskuspuiston pätkä, ja olin vain vaivoin pysynyt 5 min/km tahdissa Kuusisaaren loivassa laskussa – miten ihmeessä voisin pystyä samaan vauhtiin nousussa?

Tällä kertaa kävi siis hyvin klassisesti: vauhtini hiipui 35 kilometrin jälkeen. Kilometrit 37-42 olivat kaikki yli 5 minuutin kilometrejä. Kun niistä jokaisesta olisi saanut kiristettyä pois kolme sekuntia, olisin juossut ennätyksen. Turha kuitenkaan jossitella, vaikka ennätys harmillisen lähelle jäikin. Matka 35 kilometrin jälkeen oli kuitenkin silkkaa taistelua. En enää siinä kohtaa edes välittänyt ennätyksestä – halusin vain maaliin. Matka tuntui tappavan pitkältä ja matkanteko hitaalta. En meinannut uskoa kelloani, joka väitti vauhdikseni hieman yli 5 min/km, sillä vauhti tuntui kropassa paljon hitaammalta.

Kilometrit 31-40: 4:52 / 4:57 / 4:45 / 5:09 / 4:55 / 4:57 / 5:09 / 5:12 / 5:28 / 5:03
Keskivauhti (neljäs kymppi): 5:03 min/km

40-42,2 km

Auroransillalle johtaneen ärsyttävän mäen jälkeen 40 km kohdilla näin taas kannustusjoukkoja: Simon, Lotan ja Juhan. Olin tässä kohtaa aivan loppu – hyvä kun onnistuin edes vastaamaan heidän huutoihinsa. Loppukiriin ei ollut mitään saumoja vaan vauhti pysyi yli 5 min/km vielä viimeiset pari kilometriäkin. Matka Auroransillalta Eltsun ympäri kohti Olympiastadionia tuntui todella pitkältä. Lopulta kuitenkin saavuin Olympiastadionin ulkopuolelle, missä näin lisää HSR-tyyppejä kannustamassa. Oli muuten hyvä paikka kannustaa, sillä reitin lopussa oli vielä piinaavan pitkä loiva nousu Olympiastadionille (tai siis siltä se 42 kilometrin kohdilla tuntui :D). Muiden tsempatessa oli pakko edes yrittää hymyillä ja puskea eteenpäin!

Olympiastadionille kaartaminen oli ihan mahtava kokemus. Olen kokenut sen kerran aikaisemminkin – Helsinki City Runilla joskus ennen stadionin remppaa – mutta 42 juostun kilometrin jälkeen se tuntui paljon mielettömämmältä. Olin päättänyt etukäteen, että ottaisin viimeisellä suoralla kuulokkeet pois korvista ja yrittäisin bongata katsomosta tuttuja kasvoja, mutta olin niin sekaisin kuljetusta matkasta, etten tajunnut tehdä kumpaakaan. Tuijotin vaan lähestyvää maalia. Jonkinlainen loppukiri taisi sittenkin irrota, sillä viimeisen 300 metrin vauhtini oli Garminin mukaan 4:26 min/km, vaikkei siltä tosiaankaan tuntunut 😀

Kilometrit 41-42,2: 5:05 / 5:01 / 4:26 (min/km)

(Tän kaverin perässä oli hauska juosta maaliin :D)

Maalissa olo oli taas kerran helpottunut ja onnellinen. Tuli jälleen tiristettyä muutama kyynel, mikä näyttää muodostuneen jo varsinaiseksi tavaksi jokaisen maratonin maaliviivalla. Itku tosin tulee aina vähän eri syistä – viimeisimmällä maratonilla silkasta helpotuksesta, kun kärsimys oli vihdoin ohi. Tällä kertaa itku johtui siitä, pääsin niin lähelle ennätystäni, jota en koskaan uskonut rikkovani. Nyt tiedän, että se päivä vielä tulee, ja olen vihdoin samassa kunnossa kuin ennen ylikuntoani.

Maalihuolto oli muuten loistava! Maratoonarit saivat nauttia kaikesta vielä kaksin verroin. Oli proteiinipatukkaa, smoothiepussia, välipalajuomaa, linssisipsejä, välipalakeksejä, alkoholitonta olutta yms.

Maalissa juttelin vielä Martan kanssa, joka saapui pian jälkeeni maaliin ja alitti myös tavoiteaikansa hienosti! Myös Suski selvisi kipeän jalkansa kanssa maaliin ennätysajassa ja tavoitteensa mukaisesti alle neljässä tunnissa. Sillä aikaa kun olin itse taittamassa maratonia, HSR:n Lotta taas oli pyyhältänyt hurjan enkan vitosella. Nykyään yksi parhaista jutuista juoksukisoissa on ehdottomasti toisten onnistumisten fiilistely. Se teki itselleni tämän vuoden HCRD:sta niin merkittävän: niin moni tuttu ylitti itsensä ja saavutti tavoitteensa. Ennätyksiä ja onnistumisen riemua on mahtavaa seurata vierestä. Ehkä siksi tää juoksu onkin niin paras laji: loppupeleissä jokainen kilpailee itseään vastaan eikä toisen onnistuminen ole itseltään pois.

Loppuilta meni pitsan ja viinin ääressä kavereiden seurassa. Oli kaikin puolin mahtava päivä, jota tulen muistelemaan varmasti pitkään!

Statistiikkaa ja pohdintaa

Virallinen loppuaikani oli siis 3:22:47, mikä jää ennätyksestäni vain 17 sekuntia. Vauhtini oli 4:48 min/km ja kuten kirjoittamastani voi päätellä, ensimmäinen puolisko oli paljon toista nopeampi (ensimmäinen puolikas n. 1:37:30 eli 4:36 min/km, toinen puolikas n. 1:45:15 eli 4:58 min/km). Vauhdinjako oli siis kaikkea muuta kuin tasainen – taas kerran. En tiedä, olisinko yltänyt tasaisella vauhdinjaolla merkittävästi parempaan tulokseen vai olisiko kroppani joka tapauksessa hyytynyt loppupuoliskolla. Voi olla, että alun kova vauhti koitui kohtalokseni, mutta toisaalta saattoi olla hyvä napsia minuutteja talteen, kun voimia vielä riitti. Vaikea sanoa, kun tuo tasainen vauhdinjako ei oikein ikinä tuppaa maratonilla onnistumaan! Jänis voisi auttaa tasaisen vauhdin löytämisessä jatkossa.

Keskisykkeeni jäi tällä kertaa 169:än ja maksimisykekin kohosi vain 178:an. Itselleni nämä ovat hieman tavallista matalampia sykkeitä – maratonilla sykkeeni on ollut yleensä yli 170 ja maksimisyke välillä jopa yli 190. Sykkeet kertovat siitä, etten päässyt antamaan ihan kaikkia paukkuja, kun kroppa pisti vastaan. Missään vaiheessa ei ollut sellainen olo, että sydän hyppäisi kurkusta ylös tai en saisi tarpeeksi happea. Kaikki huomioni kiinnittyi tällä kertaa vatsalihaksiini. Ehkä tukilihaksia olisi siis varmaankin hyvä treenata lisää – toisaalta taas jaloissa tuntui tällä kertaa riittävän voimia, mikä lienee seurausta vuoden kestäneestä säännöllisestä salitreenistä.

Vatsan kanssa ei ruuansulatuksellisesti ollut tällä kertaa mitään ongelmia. Tankkaus siis onnistui hyvin ja Noshtin tuotteet toimivat itselläni juostessa – joskaan en energiakarkkeja enää lopussa syönyt ollenkaan, sillä kiinteä energia ei tuntunut enää uppoavan. Noshtin urheilujuoma sen sijaan toimi hyvin loppuun saakka. Vatsa ei ollut kipeä myöskään juoksun jälkeen, mikä on merkillistä!

Maratonin jälkeen olin äärimmäisen onnellinen ja tyytyväinen suoritukseeni. Kuten jo sanoin, olin äimistynyt siitä, että olen vihdoin käytännössä katsoen samassa kunnossa kuin vuonna 2016 ennen ylikuntoani. En ylikunnon syövereissä koskaan uskonut voivani enää saavuttaa samaa kuntoa uudelleen. Ajattelin, että vaikka ylikunnosta joskus toipuisinkin, pitäisi treenata jatkossa vain rauhallisesti ja kevyesti, jottei ylikunto vain palaisi.

Kuten olen jo aikaisemmin kertonut, olen myös kuvitellut, että painoni olisi este saman juoksukunnon saavuttamiselle. Siis: kun ylirasitustilan aikana sain huomattavan määrän lisäpainoa (= pääsin eroon syömishäiriöstä, rasvaprosenttini kohosi normaalille tasolle, sain lihaksia, aloin voida hyvin ja minusta tuli normaalipainoinen), en voinut kuvitella pystyväni juoksemaan samaa vauhtia kuin ennen. Ihan tosissaan kuvittelin, etten jaksa kannatella itseäni 42,2 kilometriä – ainakaan samaa vauhtia juosten kuin silloin 8-10 kiloa kevyempänä. Ja vielä ylikunnon väistyessäkin ihan tosissani mietin, että jos joskus hankkisin juoksuvalmentajan, tämä laittaisi minut varmasti laihdutuskuurille. Ajattelin, etten näytä enää juoksijalta enkä voi juoksussa siis menestyäkään. Nyt kaikki nämä ajatukset tuntuvat käsittämättömiltä ja olen todistanut ne vääriksi. Kun syö paljon, lepää tarpeeksi ja voi henkisesti hyvin, voi näköjään tosiaan pärjätä maratonilla ihan yhtä hyvin (pian toivottavasti vielä paremmin!) kuin 8 kiloa kevyempänä. Häpeän näitä uskomuksiani, mutta haluan tuoda ne esiin, jotta lukijani ymmärtäisivät, miten syömishäiriö voi vielä parantumisen jälkeenkin välillä vaikuttaa ajatuksiin ja tunteisiin, jopa rationaaliseen ajatteluun. Ajatuksia kuitenkin tulee ja menee – merkittävää on se, miten niihin suhtautuu.

Vaikka olinkin maratoniin todella tyytyväinen, alkoi tuo 17 sekuntia aika nopeasti kisan jälkeen kiristellä hampaankolossa. Lihakseni toipuivat maratonista yllättävän nopeasti ja mieli teki oitis treenaamaan lisää! Yleensä jossain kohtaa maratonia kiroan koko juoksuharrastuksen ja vannon, etten juokse enää koskaan! Tällä kertaa tätä raivonpuuskaa ei tullutkaan vaan treenimotivaatio oli huipussaan heti maratonia seuraavana päivänä. Siitäkin tulee olo, etten tainnut sittenkään antaa kaikkeani – aika kultaa näköjään muistot välillä todella nopeasti! 😀 Kai tämä motivoitunut olo kielii siitä, että asioita on tehty oikein ja palautuminenkin on hyvällä mallilla – siitä täytyy kiittää Helsinki Social Runnersin juoksuvalmentajaa Simoa sekä Juhaa, joka on opettanut itselleni niin voimaharjoittelua kuin elämänhallintaakin. Maraton ei näemmä olekaan itselleni enää samanlainen ponnistus mitä se joskus vielä oli. En malta odottaa, että pääsen rikkomaan ennätyksiä ensi vuonna!

Vielä lyhyesti HCRD:sta. Poikkeuksellisessa tilanteessa järjestetyn HCRD:n järjestelyt toimivat mielestäni loistavasti. Seurasin perjantaina vierestä, miten järjestäjät hoitivat erilaisia asioita. Miten paljon erilaisia juttuja pitääkään huomioida näin suurta tapahtumaa poikkeusoloissa järjestäessä!! En voi muuta kuin hattua nostaa! Juoksijat noudattivat hienosti turvallisuusohjeita ja kunnioittivat järjestäjän ohjenuoria. Olympiastadionille kurvaaminen oli tietysti ihan huippua! Mitali oli hieno ja maalitarjoilu kattava. Reitin varrella oli runsaasti huoltopisteitä ja kannustustakin ihan mukavasti! Reitti itsessään oli melkein sama kuin viime vuonna, mutta hieman tasaisempi. Tasaisimmasta päästä HCM ei kuitenkaan ole (kun vertaa ulkomaiden suuriin kaupunkimaratoneihin), mutta ei todellakaan pahimmastakaan päästä (vrt. Bournemouth 2019). Itse sain HCRD Street Teamin jäsenenä käyttää Olympiastadionin pukuhuoneita, joten tavaransäilytyksestä en osaa sanoa mitään.

Taloudessamme alkaa olla näiden uusien helyjen myötä ihan kiitettävä määrä HCRD-mitaleja!

Parasta HCRD:ssa oli kuitenkin taas ne ihmiset, joita oli tänä vuonna entistäkin enemmän. Kaikki sometutut, HCRD:n tyypit, Helsinki Social Runners, Juha. Ystävät ja perhe, jotka kannustivat ja seurasivat juoksua etänä. Olen kiitollinen! Juoksuyhteisöä ei voita mikään!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s