Blogi on pysynyt hiljaisena pitkään, sillä joka ikinen arkipäiväni on mennyt saman kaavan mukaan: aamulla luennolle, luennolta töihin, töistä kotiin lukemaan. Kaikki vapaa-aikani on kulunut opiskeluun sekä treenaamiseen ja viikonloput ovat siis arvatenkin olleet aivan täyteen bookattu kaikkea ohjelmaa, joten aikaa blogille ei ole löytynyt. Nyt tenttiviikko on kuitenkin ohi, joten saan koulusta pienen hengähdystauon. Ehkä saan aktivoiduttua bloginkin suhteen, vaikka kouluhommat ja työt eivät tähän tosiaan lopu!
Nyt tenttiviikon päätteeksi ehdin viimeinkin siis kirjoitella viikon takaisesta Helsinki City Trailista! HCT oli ensimmäinen polkujuoksutapahtumani. Polkujuoksua en ollut mitenkään valtavasti treenannut, mutta kuitenkin enemmän kuin ennen. Kesäkuusta alkaen olin yrittänyt suunnata vähintään kerran kahdessa viikossa poluille, jotta saisin tuntumaa vaihtelevaan maastoon. Vaikka treenit olivatkin jääneet melko vähäiseksi ja Dublinin maraton kolkutteli jo ovella, halusin silti juosta Helsinki City Trailin päämatkan eli 21 kilometriä. Haasteeksi ajattelin muodostuvan vauhdin rajoittamisen kohtuulliseksi, jotten rasittaisi itseäni liikaa Dublinia ajatellen ja jotta muutenkin jaksaisin koko matkan maaliin saakka: poluilla kun vauhdinjako on vaihtelevan ja kuormittavan maaston takia haastavaa.
Kisaviikko alkoi kuitenkin ikävästi, kun sairastuin flunssaan. Testasin juoksua tiistaina ja palasin lenkiltä kotiin köhien ja pahoinvoivana. Olo ei parantunut seuraavina päivinä, joten päätin suosiolla skipata koko viikon treenit ja ilmoittautua 21 kilometrin sijaan lyhyemmälle 11 kilometrin matkalle. Päätös matkan vaihtamisesta harmitti aluksi ihan pirusti – 11 kilometriä kun ei tunnu maratonjuoksijalle matkalta eikä miltään. Toisaalta olin iloinen, kun oloni oli parantunut sen verran, että ylipäätään pystyin kisaan osallistumaan. Tai ainakin oletin niin.
Perjantaina kävin noutamassa kisapakettini Mikonkadun Intersportista. Olo oli vielä hieman tukkoinen, mutta luotin sen parantuvan lauantaihin mennessä – takana oli kuitenkin kevyt lepoviikko ja edessä rauhallinen koti-ilta. Kisa-aamuna heräsin kuitenkin todella huonojen ja katkonaisten yöunien päätteeksi tokkurassa ja tukkoisena. Toivoin olon paranevan kunhan pääsisin kunnolla jalkeille – en halunnut skipata pitkään odottamaani kisaa.
Suuntasin bussilla Paloheinään, joka toimi tapahtuman lähtöalueena. Lauantain ilma oli melko viileä. Lämpöä oli muutama aste ja aurinko oli pilvessä, joten vedin ylleni 2XU:n lämpöiset kompessiotrikoot, pitkähihaisen t-paidan ja ohuen juoksutakin. Lisäksi puin päälleni sormikkaat ja hienon kisapipon. Päällysvaatteet sai kätevästi jätettyä kuljetussäilytykseen Paloheinässä, josta ne siis kuljetettiin säilöön maalialueelle Laaksoon.
Ennen starttia törmäsin Jennaan, joka oli voittanut osallistumisensa blogini arvonnasta! Olipa hauskaa tavata Jenna livenä 🙂 Hänkin osallistui ystävänsä kera 11 kilometrin kisaan, joten otimme yhdessä ohjattua alkulämpöä ennen kisan lähtölaukausta. Ennen lähtöhetkeä siirryin vähän lähemmäs lähtöviivaa – lähinnä sen takia, että lähden yleensä melko reippaasti matkaan ja poluilla ohittelu saattaisi olla ihmistungoksessa vaikeaa. Fiilis ennen starttia oli omituinen. En ollut suunnitellut lainkaan vauhdinjakoa (pystyykö sitä edes tekemään polkujuoksukisoissa?), en ollut vilkaissutkaan kisan reittiä (eihän se olisi minulle mitään sanonut – tiesin vain reitin lähtö- ja päätöspisteen) ja kaiken lisäksi en ollut säätänyt soittolistaa kuntoon. Olin jättänyt kuulokkeetkin kotiin ihan tarkoituksella: polkujuoksun ”etikettiin” ei tunnu kuuluvan musiikin kuuntelu. En kuuntele omilla polkulenkeillänikään musiikkia: miksi olisin tehnyt niin tälläkään kertaa? Mutta musiikin puuttuminen kisoissa tuntui oudolta. En ollut ikinä ennen kisannut ilman musiikkia!
Siitä sitten ampaistiin lähtölaskennan päätteeksi matkaan. Reitti alkoi selkeällä polulla, joka kulki nousujohteisesti aukion läpi kohti Paloheinän laskettelurinnettä, joka olikin ensimmäinen koetinkivi. Ei oltu juostu vielä kilometriäkään kun reitin raskain osio jo kohosi edessä. Vaikka olin suht kärkiporukassa, mäki oli jo meidän kohdallamme hyvin mutainen ja liukas. Voin vaan kuvitella, kuinka mutaiseksi se oli päätynyt, kun 21 kilometrin juoksijat lopulta saapuivat sinne! Hölkkäsin rinnettä n. puoleenväliin, kunnes tunsin verenmakua suussani. Ainut kisataktiikkani oli se, että maltan hidastaa vauhtia, jos flunssa ilmoittaa olemassa olostaan. Siispä kävelin mäen ylös. Kävely tuntui jotenkin vapauttavalta, kun olin antanut siihen itselleni luvan! Se vaan kuuluu polkujuoksun luonteeseen: koko reittiä ei voi vetää tasaisen tappavaan tahtiin vaan pitää kuunnella omaa kehoa, säästää voimia ja tarvittaessa malttaa hidastaa vauhtia.
Jyrkän mäen jälkeen tuli kunnon alamäki. Ja sen jälkeistä reittiä aina maaliin saakka en osaa mitenkään jakaa osioihin. En ollut lainkaan kartalla – seurasin edessäni juoksevia kisaajia sekä merkittyä reittiä. Täysin tuntemattomassa ympäristössä on vaikeaa tietää, missä kohtaa on menossa kartalla. Lisäksi en pahemmin katsellut ympärilleni vaan pidin katseen melko tiiviisti jaloissani. Polku oli vaihtelevaa: välillä leveää ja helppokulkuista, toisinaan juurakkoista. Kallioita oli paljon. Yöllä oli satanut, mikä teki kallioista ja juurista melko liukkaat – jatkuvasti piti keskittyä, ettei liukastunut. Pitkiä nousuja ei hirveästi ollut, mutta lyhyemmistä nousuista kertyi aktiivisuusrannekkeeni mukaan nousua yhteensä peräti 78 kerroksen verran.
Kuva: Poppis Suomela
Poluilla itselleni käy helposti niin, että vaivun jonkinlaiseen flow-tilaan keskittyessäni loikkimaan juurien ja kivien yli. Niin kävi nytkin – siksi matkan kulkua on vaikeaa eritellä. Juoksu tuntui tosiaan loikkimiselta ja harppomiselta. Tahtini tuntui verkkaiselta, vaikka verenmaku nousikin suuhuni aika ajoin ja sykkeeni kohosivat päälle 170:n. Olen kai niin tottunut juoksemaan tasaisessa maastossa, jossa 5:00 min/km tahti tuntuu vielä kohtuulliselta. Nyt moisen tahdin saavuttaminen oli mahdottomuus. Enkä siihen edes pyrkinyt. Vauhtini pysyi pääasiassa 5:30 min/km kehnommalla puolella, mutta en välittänyt vauhdista. Minulla ei ollut mitään vertailukohdetta tai tavoitetta – kuuntelin vain omaa kehoani. Vähän kuitenkin ”hitaasta” vauhdista turhautuneena päätin juosta reitin selkeät pätkät melko reipasta tahtia vauhdista nautiskellen. Tällaisia pieniä pelto- tai puistotieosuuksia oli muutamia ja niiden avulla sain kyllä siivitettyä vauhtiani melkoisesti.
Huomasin kuitenkin ohittavani monta juoksijaa kisan loppupuoliskolla. Vauhtini pysyi tosin melko tasaisena. Lähestyvistä selistä saa kummasti voimaa, vaikka kilpailuelementti tuntuikin vähäpätöisemmältä kuin ikinä ennen kisoissa. Polkujuoksukisassa tuntui korostuvan itseään vastaan taistelu – muille kilpailijoille annettiin tilaa ja polulla liikuttiin sulassa sovussa. Ei tuntunut kilpailulta.
Kun sitten n. 400 metriä ennen maalia ohitin vielä melko kevyellä askeleella erään naiskilpailijan ja kurvasin hyvinvoivana Laakson ratsastuskentän läpi maaliin, en ollut uskoa korviani maalikuulutuksen kuullessani. Olin tullut ajallani 01:01:05 naisten yleisen sarjan kolmanneksi! Kovaa vauhtia olin tosin mennyt ainakin päivän kuntoon nähden, mutta paukkujakin tuntui jääneen varastoon. Maalissa olo ei ollut samalla tavalla kaikkensa antanut kun yleensä kisojen jälkeen. Missään vaiheessa kisaa ei tullut sitä epätoivoista ”vielä pari kilometriä pitää jaksaa” -fiilistä. Syy tähän lienee yksinkertaisesti se, että maltoin tyytyä vauhtiin, joka tuntui sopivan raskaalta, muttei ylivoimaiselta. Minulla ei ollut tavoitevauhtia tai vertailuaikaa – siispä juoksin tietyllä tavalla sokkona omaa kroppaani kuunnellen. Ja sehän toimi! Maalissa olin kerrankin sopivan rasittunut, mutten aivan loppu. Flunssakaan ei tuntunut pahemmalta. Röörit tuntuivat enemmänkin auenneen ja lima lähteneen liikkeelle.
Maalihuoltoon kuului lämmin huopa, urheilujuomaa, rusinoita, rahkaa, banaania, voileipäkeksejä ja suolakurkkua. Ilma oli sen verran viileä, että olisin suunnannut suoraan kotiin, mutta piti ”valitettavasti” jäädä maalialueelle tunniksi odottelemaan palkintojenjakoa. Odotellessa kävin hakemassa tavaransäilytyksestä päälleni lämpimämpää vaatetta ja pyörähdin Intersportin tarjousteltassa, mistä mukaan lähti uudet polkujuoksukengät puoleen hintaan 🙂
Palkintojenjako oli kyllä hieno kokemus. Enpä olisi ikinä uskonut palkintopallille pääseväni lauantain kisakunnolla, mutta niin pääsi käymään. Toki pitää muistaa, että kovimmat polkukonkarit olivat ottaneet matkakseen 21 kilometriä ja myös se, ettei kilpailu muita vastaan ainakaan polkujuoksussa ole tärkeintä. Silti oli kiva päästä ekaa kertaa ikinä mitalisijalle ja saada palkinto. Kolmantena palkintona oli Zeropointin talvikompressiotrikoot – tulevat todellakin ahkeraan käyttöön! 🙂
Polkujuoksukisa eroaa valtavasti tavanomaisesta juoksukisasta. Kyseessä tuntuu olevan täysin eri laji. Juoksu on jatkuvaa arviointia ja valintojen tekemistä: kannattaako vetää tuo mäki täysillä, jaksanko enää sen jälkeen? Mihin asetan jalkani, kummalta puolelta kierrän tuon kannon? Hyppäänkö kiven yli vai kierränkö sen? Hipsutanko kalliolta jarrutellen alas vai loikkaanko sieltä muutamalla terävällä harppauksella? Katseen on käännyttävä myös maahan, kelloon tai sykemittariin ei juuri tule vilkaistua. Vauhtia ei kannata edes miettiä, sillä se saattaa vaihdella maastosta riippuen täysin mielivaltaisesti – itselläni esimerkiksi nopein kilometri oli 5:14 min/km ja hitain 6:17 min/km. Aikoja ei voi myöskään vertailla keskenään, sillä reittien haastavuus vaihtelee huomattavasti. Myös sääolosuhteiden vaikutus on poluilla suurempi kuin tasaisella maastolla – etenkin sateen.
Kaiken kaikkeaan ensimmäisistä polkujuoksukisoista jäi todella hyvä fiilis! Polkujuoksu oli jotenkin rentoa ja stressitöntä niihin tavallisiin kisoihin verrattuna. Helsinki City Trail oli kaikin puolin sopiva ensimmäiseksi polkujuoksukisaksi. Maasto oli aloittelijalle juuri sopivan haastavaa, reitti selkeästi merkattu ja kisajärjestelyt toimivat hyvin. Ja yksi iso plussa on monet kuvaajat reitin varrella! Ja erityisesti se, että kisaajat saavat kuvat henkilökohtaiseen käyttöön, kunhan mainitsevat niitä julkaistessaan kuvaajan nimen 🙂 Tapahtumassa oli todella lämmin tunnelma. Se tuntuukin kuuluvan olennaisesti polkujuoksuperinteeseen. Maalissa tuntemattomat ihmiset tulivat juttelemaan ja onnittelemaan, itsekin kiittelin erästä kisaajaa vetoavusta. Olen iloinen siitä, että päädyin 11 kilometrin pätkään, sillä flunssa kyllä hidasti hieman menoa. 21 kilometriä olisi saattanut olla liikaa. Nyt olo on jo paljon parempi ja flunssasta enää rippeet jäljellä, joten valinta oli ehdottomasti oikea. Välillä on kiva juosta lyhyempiäkin matkoja 🙂 Kiitokset vielä Helsinki City Trailille – oli kunnia tehdä yhteistyötä kanssanne ja mahtavaa juosta ensimmäinen polkukisa juuri tässä tapahtumassa! Ja tämähän ei suinkaan jää viimeiseksi polkukisakseni, vaikken vielä ihan allekirjoitakaan polkupiirien ”flat is boring” iskulausetta – en aio lopettaa tasaisella taivaltamista, vaikka polkujuoksusta nautinkin 😉
Katjun lenkkareissa 
Yksi kommentti artikkeliin ”Helsinki City Trail 2016”